Elämää keskiaikaleirillä

Lomani viimeinen viikonloppu kului Hollolan keskiaikatapahtuman leirillä. Tapahtuman yhteydessä järjestettiin ensimmäistä kertaa 1300-luvun loppuun sijoittuva sotilasleiri, johon kutsuttiin keskiajan elävöittäjiä. Väkeä saapui myös Ruotsista, Latviasta ja Englannista. Ilmoittautumisen yhteydessä piti esitellä telttansa ja varusteensa, jos ei ollut jo etukäteen järjestäjille tuttu. Itse osallistuin tapahtumaan räätälikoju Iloisen joutsenen piikana, mutta tapahtumaa edeltävänä päivänä minua pyydettiin hoitamaan telttakunnan ruokahuolto, joten tiskin takana istuminen jäi vähemmälle. Sen edestä sainkin pilkkoa, kohentaa tulta ja hinkata puurokattilaa. Ruuanlaitto kenttäolosuhteissa on kyllä mukavaa, vaikka kolmenkymmenen asteen helle toi hommaan oman hikisen lisänsä.

Räätälikojussa tietysti räätälöitiin. Tässä tasataan mekon helmaa. Molempina päivinä järjestetty huntuklinikka keräsi myös paljon osallistujia. Kuva: Mervi Pasanen.

Telttailu on keskiajan elävöittäjien keskuudessa yleistä, sillä siinä on helpompaa saavuttaa autenttiset olosuhteet. Talvisin vaihtoehtona on lähinnä leirikeskukset ja partiokämpät, joiden majoituskapasiteetti on yleensä pieni, tilat vähemmän keskiaikaiset ja keittiö moderni. Leirissä on mahdollista yöpyä keskiaikaisessa teltassa olkipatjalla ja valmistaa ruokansa padassa avotulella. Joitain myönnytyksiä on toki tehty. Lihat säilytin kylmälaukussa, johon pari kertaa vaihdettiin kallet, vesi tuli kaivon sijaan säiliöstä ja aamulla oli pakko saada kahvia. Kahvi tunnettiin keskiaikana Lähi-idässä, mutta Euroopassa sitä alettiin nauttia vasta 1700-luvulla. Nykyään moni elävöittäjä, allekirjoittanut mukaan lukien, on siihen sen verran addiktoitunut, että pakko se pannukahvi oli puuron viereen iskeä.

Iltapalaksi oli omenapossua, nauris-ohra-porkkanalisuketta, munia, tuorejuustoa ja aamulta ylijääneestä puurosta paistettuja rieskoja. Kuva: Mervi Pasanen.

Ilma oli läkähdyttävän kuuma. Koko Suomessa rikottiin helle-ennätyksiä, ja jouduin kysymään itseltäni, mikä järki on pukeutua villamekkoon ja mennä asumaan pellolle jolle ei ole satanut kahteen viikkoon. Palovaaran takia kaikki tulet piti tehdä joko irralleen maasta tai kaivaa sen sisään. Onneksi minkäänlaista vaaratilannetta ei syntynyt. Mutta kuuma niillä sortsijalkaisilla turisteillakin oli. Keskiaikainen asu suojaa vartaloa palamiselta ihan eri tavalla kuin ne vaatteet, mitä arkena olisin laittanut päälleni. Niin kauan kun valmistaa vaatteensa luonnonkuiduista eikä sekoitteista, ne myös hengittävät. Lisäksi huntu ja mahdollinen hattu (unohdin kotiin) suojaavat niskaa. Tai siis, jonkin verran, eivät loputtomiin. Itse elävöitän tällä hetkellä punaniskaa.

Onneksi lähellä oli järvi. Kävin molempina päivinä uimassa alusmekossani, koska paikalla oli myös runsaasti alaikäisiä, ja puin villamekon siihen päälle. Märkä pellava viilensi ihanasti muutaman tunnin ajan, jonka jälkeen toimenpide piti uusia.

Hyvärilän miehet nousemassa rantaan. Kuva: Mervi Pasanen.

Järveltä tulivat myös hurjat vitaliaanit muinaisuiskollaan. Koska olimme sotaleiri, pitihän sitä taisteluakin elävöittää. Mukana oli yli kymmenen eri yhdistystä neljästä maasta ja nelisenkymmentä sotilasta. Naiset ja yksi parrakas mies toimivat vedenkantajina. Taistelu perustui kuvitteelliseen kuningatar Margareetaa kannattavan herra Markuksen miesten ja Jan Hyvärilän johtamien vitaliaanien kohtaamiseen. Herra Markus on kuullut merirosvojen ryöstävän rantojaan ja lähettänyt miehiään sekä aikakauden uutuuden, tykin, paikalle. Osapuolten välille syntyy sanaharkkaa aiemmin haaksirikkoutuneen laivan lastin omistajuudesta ja valtakunnan oikeasta hallitsijasta, ja kalisteluksihan se sitten meni. Hyvärilä otettiin vangiksi ja eloonjääneille tarjottiin kannukaupalla vettä.

Suomen armeijan kenttäpiispa Pekka Särkiö siunasi sotaväen ennen taistelua. Vaikka yleensä keskiajan elävöityksessä pyritään välttämään uskonnollisuutta, oli se merkittävä osa aikalaisten elämää ja sitä on hyvä tuoda kunnioittavasti esille. Kuva: Mervi Pasanen.

Joidenkin koiranleukojen mielestä keskiajan elävöittäminen on lähinnä kaljanjuontia hassuissa vaatteissa, ja sitäkin tuli kieltämättä harrastettua. Kun yöuinnin jälkeen istuu nuotiolle laulamaan ja juttelemaan muiden samanhenkisten ihmisten kanssa, muistaa taas, miksi tätä hommaa tekee.

Markkinakesä tulee!

Se on kesä ja keskiaikamarkkinat! Viime vuosina melkein jokainen kylä, josta löytyy maininta 1500-luvulta, on alkanut järjestää omia keskiaika- tai muinaismarkkinoitaan. Hienoa, että historia kiinnostaa. Melkein joka markkinapäivään tuntuu löytyvän myös harrastajia kertomaan historianelävöityksestä nykypäivänä. Mahtavaa!

Suurin, kaunein, ja muinaisin on tänään alkavat Turun keskiaikaiset markkinat, joita on vietetty jo vuodesta 1996 lähtien. Maksuton muinaistapahtuma levittäytyy Turun historialliselle keskusta-alueelle ja houkuttelee valtavasti yleisöä. Viime vuonna markkinoilla vieraili 113 000 kävijää.

Villisikapossut ovat aina yhtä suosittuja. Kuva: Keskiaikaiset markkinat

Myös historianelävöittäjien keskuudessa Turku on jokakesäinen kohtaamispaikka. Siellä on kaikki, tai ainakin melkein. Itse olen parina vuonna ollut räätälikoju Iloisen joutsenen messissä. Kollektiivi syntyi jokunen vuosi sitten Elina Sojosen ja Mervi Pasasen ideasta tuoda esille keskiaikaista räätälintyötä. Markkinoiden työnäytösalueella esitellään kyllä perinnekäsitöitä ja vanhoja käsityötekniikoita, mutta keskiajan muotiin ja vaatteidenvalmistukseen keskittyneitä tekijöitä on vähemmän. No, nyt on ainakin tämä. Näytösten ja työpajojen lisäksi kojulla myydään jäsenten tekemiä käsitöitä sekä kaikennäköisiä koruja ja muuta tilpehööriä. Minä olen paikalla perjantai-iltapäivästä eteenpäin, tulkaa moikkaamaan!

Keskiaikaisia tinamerkkejä ja solkia Joutsenen kojulla v. 2012. Kuva: Mervi Pasanen

Vaan eivätpä markkinat siihen lopu! Omaan kesäohjelmaani kuuluvat vielä Hollolan keskiaikatapahtuma (25.-27.7.) ja Hämeen keskiaikamarkkinat (15.-17.8.). Hollolan markkinat ovat entisenä lahtelaisena hyvin läheiset ja muistaakseni ensimmäiset, joilla olen käynyt. Kymmenen vuotta sitten seikkailimme markkinoilla leikariryhmänä paikallisen live-roolipeliyhdistyksen kanssa. Hollolan markkinoita järjestetään vain parillisina vuosina, ja harmillisesti pohjoismaiden suurimman roolipelitapahtuman Ropeconin päällä, joten usein jälkimmäinen on vienyt voiton. Tänä vuonna päätin kuitenkin pitää taukoa ja liittyä iloiseen joukkoon Hollolan keskiaikaleirillä. Leiriin on tulossa myös ulkomaalaisvahvistuksia.

Hollolassa oli ritareita jo vuonna 2004. Kuva: Hollolan keskiaikaseura

Mikä keskiajassa sitten kiehtoo? Varmasti jokaista eri asiat. Osaa kiehtoo fantasiamaailma, jossa on linnoja, ritareita, lohikäärmeitä ja wanhan ajan arvot kunnossa. Toiset tykkäävät miekkailusta ja kolmannet vanhoista käsityötekniikoista. Keskiaikaa voi harrastaa ruuan, juoman, tanssin tai musiikin takia. Pitkän linjan harrastaja ja Iloisen Joutsenen ideoija Elina kävi Yle Suomella puhumassa siitä, miksi hän harrastaa keskiaikaa. Itse olen päätynyt keskiajan pariin lähinnä siksi, että siihen keskittyneitä harrastajia on Suomessa useita. Minua kiinnostavat periaatteessa kaikki aikakaudet, mutta muinais- ja keskiaikaa on helpointa harrastaa. Toki muitakin aikakausia elävöittäviä yhdistyksiä ja ryhmiä on Suomessakin kivikaudesta jatkosotaan, mutta ne ovat pieniä, ja suurin osa heistäkin on aloittanut keskiajalla.

Keskiaika mielletään edelleen pimeäksi ja takapajuiseksi, mikä mulla nostaa aina niskakarvat pystyyn. Keskiajantutkija Reima Välimäki kirjoitti hiljattain ansioituneesti termin käytöstä nykyaikana ja "uudesta keskiajasta". Vaikka kaikki markkinat mainostavat keskiaikaa valoisana ja iloisena, muut mielikuvat istuvat vielä tiukassa. Oikeasti keskiaikaa ei voi niputtaa yhdeksi paketiksi, koska ajanjakso kattaa maantieteellisesti koko Euroopan ja ajallisesti noin tuhat vuotta. Sinä aikana ehtii tapahtua yllättävän paljon, vaikka tiedonvälitys oli mitä oli. Markkinat tarjoavat enemmän karnevaalitunnelmaa, fantasiamaailmaa ja keskikaljaa savituopissa kuin autenttista historiallista kokemusta. Mutta mitäpä siitä? Autenttisuuteen pyrkivän kokemuksen saa asiantuntevista harrastusporukoista, joihin voi tutustua vaikka niillä markkinoilla. Markkinat ovat hyvä paikka tuoda omaa historiaa ja paikallista käsityötä näkyviin, ja toivottavasti muistuttaa nykyihmistä siitä, että meidän tapamme elää ja olla ei ole se ainoa oikea.

Historianelävöitystä näytelmäroolipelien kautta

Eräs rakkaimmista ja pitkäaikaisimmista harrastuksistani ovat näytelmäroolipelit, eli live-roolipelit, eli larppaus. Ensimmäiseen peliini osallistuin kesällä 2002, ja siitä lähtien on harrastuksen puitteissa tullut koettua vaikka mitä. Nuorempana pelasin melkein joka viikonloppu, ainakin kesäisin, ja lukioikäisenä järjestin myös muutaman oman pelin. Yliopistoaikana pelaaminen väheni, osin viikonlopputöiden takia, mutta viime vuosina olen ihan tietoisesti pyrkinyt elvyttämään harrastusta. Osasyy harrastukseni elpymiseen on ollut erityisen laadukkaat ja asiantuntevat historianelävöityspelit.

Näytelmäroolipelaamisesta löytää kohtuullisesti tietoa suomeksi, ja perustietopaketti löytyy esim. Suomen live-roolipelaajien sivuilta. Tiivistettynä kyse on pelistä, jossa jokainen pelaaja pyrkii eläytymään omaan hahmoonsa ja edistämään tälle annettuja tavoitteita. Yleensä pelitila on somistettu (=propattu) joksikin toiseksi tilaksi ja pelaajat eläytyvät hahmoihinsa myös vaatteiden, puhetyylin ja rekvisiitan avulla. Proppauksen taso vaihtelee, mutta ette uskokaan, mitä kaikkea partiokämpistä, seurantaloista ja leirikeskuksista saa aikaan. Pelin lopputulosta ei tiedetä etukäteen, vaan se muotoutuu pelaajien tekemien valintojen kautta.

Vaskiveden perhe Siikalahdella vuonna 1918. Kuva: J. Lares.

Larpeissa ei ole voittajia (ainakaan yleensä), vaan tärkeintä on luoda hyvä pelikokemus ja mielenkiintoisia tilanteita. Monet pelaavat ns. 'play to lose'-tekniikalla, jossa pelaaja yrittää tarkoituksella saada hahmonsa ongelmiin ja vaikeuksiin. Nykyään suosittu tyyli on myös 'suuremman draaman laki', jossa pelaaja pyrkii pelaamaan niin, että pelin teemat etenevät ja syntyy mahdollisimman paljon tapahtumia ja konflikteja. Näin pyritään saamaan kaikille mielekästä pelattavaa ja uusia kokemuksia.

Historiallisten pelien tarkoituksena on yleensä elävöittää jotain tiettyä historian aikakautta, konfliktia tai aatteita. Olen itse eläytynyt esimerkiksi viikingin jalkavaimon, keskiaikaisen nunnan, 1800-luvun kartanonemännän ja punaisen tehtaantytön asemaan. Toukokuun toisena viikonloppuna pelasin nuorta aatelisneitiä, filosofian maisteria, joka oli joutunut keskelle Vienan selkkausta vuonna 1918. Helena Karsten oli osa retkikuntaa, johon kuului maanmittari, botanisti ja folkloristi, ja tarkoitus oli kerätä tietoa niin Suomen kansan menneisyydestä kuin Karjalan metsävarannoista. Pahaksi onneksi samoilla seuduilla seikkaili myös pakomatkalla olevia housukaartilaisia, Vienaa vapauttamaan tulleita heimosotureita ja kaikkien kanssa veljeileviä brittejä. Tappeluhan siitä tuli, ja paikallisille karjalaisille paljon itkettävää. Sipoolainen partiokämppä maastoineen vuonna 2014 muuttui Vienan Karjalaksi vuodelta 1918 ja sai varmasti kaikki pelaajat miettimään kansallisaatetta, sisällissodan mielettömyyttä ja eri osapuolien intressejä tarkemmin. Tässä onkin historiallisten ja muiden roolipelien tärkein tarkoitus: eläytyminen toisen ihmisen asemaan.

Karjalaisia, heimosoturi, folkloristi ja housukaartilainen keskellä Vienaa vuonna 1918. Kuva: Tuomas Tammisto.

Muutama vuosi sitten mentiin saman järjestäjäporukan kanssa useampi vuosi taaksepäin, 1200-luvun saksalaiseen nunnaluostariin. Pelin toinen pääjärjestäjä Mikko Heimola kirjoitti aiheesta keskiajan tutkimuksen seura Glossan lehteenkin (Glossae III/2013). Itse pelasin vanhempaa nunnaa, joka oli kuulunut luostarin paikalla aiemmin sijainneeseen hengelliseen yhteisöön ennen kuin luostari otettiin osaksi läntistä kristikuntaa. Vanhan nunnaporukan touhut edustivat enemmän kansanuskoa kuin virallista sistersiläisyyttä, minkä takia heidät oli hiljalleen syrjäytetty vallasta. Luostarin sisäisten konfliktien lisäksi lisäjännyyksiä saatiin kiertelevistä pyhiinvaeltajista ja Vatikaanin lähettiläistä. Pelin keskeisiä teemoja olivat maallisen ja pyhän kohtaaminen, ideologian ja käytännön väliset ristiriidat, muistitiedon osuus yhteisön synnyssä ja tietysti keskiaikaisen luostarielämän elävöittäminen. Peli kesti lauantaiaamusta sunnuntaiaamuun, joten kävimme vuorokauden aikana läpi katoliset hetkipalvelukset, teimme töitä ja rukoilimme, kuuntelimme hengellisiä tekstejä ruokailujen yhteydessä ja koimme niin pyhiä kuin epäpyhiä näkyjä. Peli oli monen mielestä erityisen onnistunut juurikin uskonnollisten kokemusten ja niihin sisältyvien ristiriitojen luomisessa. Vaikka aihe on herkkä, sitä käsiteltiin mielestäni kunnioittavasti ja monipuolisesti. Yksikään hahmoista tai heidän edustamastaan uskonnollisuudesta ei ollut sen oikeammassa kuin toiset.

Monsantrumin sisaria Ropeconin pukunäytöksen lavalla. Kuva: Nina Lahtinen.

 Kuten historiallisessa draamassa, historialliset pelit törmäävät myös siihen faktaan, että arki ei lopulta ole kovin kiinnostavaa, minään aikakautena. Viena 1918 -pelin järjestäjien kommentti avaa hyvin pelintekemisen prosessia: ensimmäiset puoli vuotta käytettiin aikakauteen perehtymiseen ja taustamateriaalin kirjoittamiseen, toinen puoli vuotta vedettiin mutkia suoriksi jotta saataisiin aikaan hyvä ja mielekäs peli. Hahmoille täytyy luoda tekemistä ja verkostoja, kärjistää konflikteja sekä kirjoittaa ongelmia ja ristiriitoja. Tästä saattaa seurata uskottavuusongelmia tai ainakin se, että todellisuus ei toimi samalla tavalla. Vaikka tosielämässäkin yhden päivän aikana voi tapahtua paljon, pelissä joudutaan lataamaan kaikki paukut siihen että mahdollisimman paljon tapahtuu pelin aikana. Hahmoille ei tule toista tilaisuutta, paitsi jos peli on moniosainen kampanja.


Toisen ihmisen tilanteeseen eläytyminen on äärimmäisen opettava kokemus. Se auttaa ymmärtämään myös nykypäivän tilanteita ja erilaisten ihmisten asemaa, puhumattakaan työkaluista, mitä pelit antavat omassa elämässä eteentulevien ristiriitojen käsittelemiseksi. Esimerkiksi SPR järjestää pelejä, joissa eläydytään pakolaisen asemaan. Palestiinalaisten tekijöiden peli Halat Hisar käännettiin suomeksi ja sen pelautus sai jopa valtakunnallista medianäkyvyyttä. Miehitysvallan alla elämisen todellisuus ja mielettömyys tuotiin ihan lähelle.

Kirjoittaja kartanonrouvana vastaitsenäistyneessä Suomessa. Kuva: J. Lares

Historiallisia näytelmäroolipelejä järjestää nykyään pääosin Harmaasudet ry, joka oli myös Viena 1918 - ja nunnaluostaripelien takana, vaikka myös muut yhdistykset ja yksityiset tahot järjestävät pelejä. Tänä vuonna käynnistyy esimerkiksi 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva Niina Niskasen ja Simo Järvelän Tonnin stiflat -kampanja, johon en valitettavasti mahtunut mukaan, mutta johon toivon voivani osallistua myöhemmin. Viime vuonna pelattu, vuoden 1918 tapahtumiin keskittynyt Miira Oksasen Siikalahti-trilogia saa syksyllä jatkoa Siikalahti 1930 -pelisarjan muodossa. Pelasin Siikalahdessa niin suomenruotsalaista kartanonemäntää kuin aatteellisen herätyksen saanutta rääväsuista punikkia, ja pelikokemus lukeutuu parhaimpiini. Larp-kalenteriin pyritään ilmoittamaan kaikki Suomen tulevat näytelmäroolipelit ja niiden kaltaiset tapahtumat, joten siellä on historiallisten pelien lisäksi edustettuina myös muutkin genret (fantasia, scifi, nykyaikaan tai vaihtoehtotodellisuuteen sijoittuvat pelit, Harry Potter -larpit...).

Historiaan hyppääminen antaa työkaluja myös sen akateemiseen käsittelyyn. Pysyy ainakin taju siitä, että siellä lähteen takana on ihan oikea, joskus elänyt ihminen.

Musiikillinen museokierros Museoiden yössä

Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani musiikillinen museo-opastus on myös omaa käsialaani, yhteistyössä Rahvaanmusiikin kerhon ja erityisesti viime talvena perustamamme Rahvaan laulu -lauluyhtyeen kanssa. Olin Amurin työläismuseokorttelissa oppaana vuosikymmenen vaihteessa, ja toisen laulavan oppaan kanssa yritimme tuoda myös musiikillista osaamistamme esille. Nyt pääsimme kuitenkin toteuttamaan pitkäaikaisen ajatukseni kokonaisesta musiikillisesta opastuksesta, joka keskittyy sellaiseen musiikkiin, mitä puu-Amurissa on 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla laulettu. Musiikki nivotaan museohuoneisiin ja Amurissa eläneiden ihmisten tarinoihin.

Sopivia kappaleita etsiessä törmäsimme Rahvaan laulun kanssa kysymykseen siitä, mikä on kansanmusiikkia ja mikä ei, ja varmasti kierroksellakin sitä joku kysyy. Kansanmusiikkia on vuosisadan kuluessa levytetty ahkerasti, siitä on otettu inspiraatiota uusiin sävellyksiin ja tunnetun artistin tekemästä kansanmusiikkilevytyksestä on voinut tulla yleisön mielestä hänen oma kappaleensa. Olin aika yllättynyt, kun Tapio Rautavaaran Juokse sinä humma ei olekaan vain hänen tunnetuksi tekemänsä, vaan hänen säveltämänsä ja sanoittamansa. Tietysti pohjana on käytetty kansanmusiikkikappaletta, mutta lähinnä tueksi ja inspiraatioksi. Lopputulos voisi olla arkistonauhalta.

Carolan tunnetuksi tekemä Herrojen kanssa pellon laidassa taas on alun perin ruotsalainen kansanlaulu, johon suomalaiset sanat teki vasta Vexi Salmi vuonna 1971. Alkuperäinen teksti kertoo hyvin raadollisestikin nuoren äidin elämästä, kun taas Salmen suomennoksessa on hyvin surkutteleva nuotti, joka lisäksi huipentuu toteamukseen "mä lapsen kanssa nyt kuljen tietä kaitaa". Suomennos myös syyllistää herroja raskaaksi tulleen naisen hylkäämisestä, kun taas ruotsinkielisessä nainen kokee itse olevansa vastuussa. Sitäkään mahdollisuutta ei suljeta pois, että nainen on mennyt naimisiin, ja suree menetettyä nuoruuttaan eikä aviotonta lasta. Suomennoksessa tehdyt valinnat kertovat tietysti omaa tarinaansa aikakauden suhtautumisesta talonpoikaisyhteiskuntaan. Se, mihin tulkintaan esittäjä päätyy, on tietysti vapaasti valittavissa, ja ruotsiksi laulunsa voi lopettaa myös säkeistöön siitä, kuinka ensi kesänä aikoo palata herrojen seuraan. Ruotsinkielistä versiota esittää esimerkiksi Maria Kalaniemi.

Mutta sitähän kansanmusiikki on! Se elää esittäjänsä mukana, ja vaikka nykyään on mahdollisuus tallentaa ainutlaatuinen esitys- tai äänitystilanne, musiikki ei ole toista kertaa sama. Vierastan hirveästi ajatusta "oikeasta" versiosta tai sitä, että jonkin kappaleen voi esittää "väärin". Tulkintoja saa, ja pitää tehdä. Samalla tavalla nykyajan kansanmuusikot valitsevat, minkä version esittävät ja miten.

Meidän tulkinnan voi tulla kuulemaan Amurin työläismuseokortteliin lauantaina 17.5. klo 18 ja 20.30.

Musiikillisia museo-opastuksia on toteutettu muuallakin. Yhden sävellystyöstä on tehty jopa opinnäytetyö Karelia-ammattikorkeakoulun musiikin koulutusohjelmaan. Pohjois-Karjalan museossa on jopa vedetty museokierroksia kokonaan runomitalla laulaen. Siinäpä seuraava haaste!

Museoiden yö la 17.5.

Museoiden yötä vietetään Tampereella jo seitsemännen kerran ensi viikon lauantaina, 17.5. Huolimatta ammatillisesta suuntautumisestani olen itse osallistunut tapahtumaan vain muutaman kerran, mutta olen kokenut sen todella mukavana, vähän erilaisena kaupunkifestivaalina. Väkeä on aina ollut paljon liikenteessä, ja parissa vuodessa tapahtumakin on paisunut. Tänä vuonna on ollut erityisen jännää olla työnsä puolesta mukana järjestelyissä: koordinaattorin työhuone on ihan tuossa vieressä ja olen yksikköni edustajana mukana työryhmässä.

Museoiden yö on juurikin sellaista uudenlaista ajattelua, avautumista ja läheisemmäksi tekemistä mitä osa museomaailmasta on jo pidempään aikaan kuuluttanut. Ilta- ja yöaika antaa mahdollisuuden tavoitella uusia kävijäryhmiä, erityisesti nuoria aikuisia, ja myös testata erilaista ohjelmaa. Tänä vuonna esimerkiksi Höyrykonemuseolla järjestetään steampunk-bileet ja Vapriikki syventää Afrodite-näyttelyn teemoja K-16-opastuksella. Ohjelmaa on muutenkin niin paljon, että kaikkea ei missään nimessä ehdi näkemään. Katso vaikka itse.

Erityisesti suosittelen kuitenkin musiikillista opastusta Amurin työläismuseokorttelissa klo 18 ja 20.30. Kierroksella kuulee lauluja yhteiskeittiöistä ja pihamailta, ja mukana saa laulaa! Kierroksen järjestävät Kulttuurikasvatusyksikkö TAITE ja Rahvaanmusiikin kerho.

Suuressa maailmassa museot kilpailevat jo ravintoloiden ja baarien kanssa illanviettomahdollisuutena. Lontoon museoissa järjestetään kuukausittain Museum Lates -iltoja, joihin sisältyy pop up -näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia, hengausta ja tanssia. Tämänkaltaiseen fiilistelyyn Museoiden yökin tähtää, mutta laajan tapahtumatarjonnan takia ilta saattaa mennä juoksemiseksi, jos haluaa nähdä mahdollisimman paljon kerralla. Olisi mahtavaa järjestää samantyyppinen tilaisuus myös syksyisin, mutta tällä hetkellä resurssit eivät riitä siihen. Suomen alkoholilainsäädäntö myös asettaa omat rajoitteensa tarjoiluun.

Mikä museo tarttuu iltaklubiin ensimmäisenä ja kehittää oman konseptinsa?

Ja Museoiden yöhön liittyen vielä ihan ilmainen vinkki: kimppalippu 25 € kannattaa ostaa, jos seurueessanne on 3-5 jäsentä. Eli ota kaverit mukaan! Yksittäinen ranneke maksaa 9 €.

Hyvää vappua!

Blogi on jäänyt vähän hiljaiseloon, vaikka museomaailmassa tapahtuu vaikka mitä mielenkiintoista. Lupaan palata aiheeseen myöhemmin. Sitä odotellessa voi lukea vaikka Tampereen yliopiston verkkolehteen kirjoittamani alustuksen keskiajan vappumeiningeistä ja alkoholikulttuurista. 


Osa Tukholman ammattikunnista piti vuosikokuksensa vappuna, ja tällöin 
järjestettiin myös juomingit. Baltian hansakaupungeissa Valpurin päivä 
ei ollut merkittävä juhlapäivä, mikä kertoo vapun tärkeydestä 
Pohjoismaissa jo satoja vuosia sitten.

Hyvää vappua! Juokaa kohtuudella!

"Alkoholikulttuuri Suomessa ennen ja nyt" ti 4.3. Tampereella!

Ravintelivalistusiltamassa tiistaina 4.3. klo 19 allekirjoittanut puhuu suomalaisesta alkoholikulttuurista ennen ja nyt, keskittyen erityisesti paloviinaa edeltäneeseen aikaan. Saavu sinäkin paikalle! Paikkana Varjobaari, Herwoodin metsä (l. Hervanta, Tampere).

Koska vierivä kivi ei sammaloidu, olen klo 17-18, ennen valistusiltaa, Tampereen Kauppahallin Kahvila Aniittassa opettamassa neulakinnastekniikkaa. Se on tuhansia vuosia vanha käsityötekniikka, jolla tehtiin pipot ja tumput vielä keskiajalla, ennen kuin siirryttiin puikoilla neulomiseen. Tunnin nykertämisen jälkeen voi siirtyä asiantuntevassa seurassa eteläiseen kaupunginosaan tuopin äärelle. Neulakinnasasioita olen puuhannut enemmän käsityöblogini puitteissa.

Nähdään tiistaina!