Rentouttavaa joulua!

Joulusta riittää joka vuosi paljon uutisoitavaa. Erinäköisiin pyhiin liittyy myös kansanperinne- ja historiauutisia. Tällä kertaa YLE haastatteli tapakouluttaja Kaarina Suonperää jouluperinteiden kansainvälisyydestä. Tarina on tuttu: joulukinkku ja -kuusi ovat saksalaista perua, eivätkä riisipuuro tai rusinasoppa kuulu suomalaiseen perinteeseen, koska riisiä tai rypäleitä ei täällä kasva.

Jutun lopussa Suonperä vaatii opettamaan lapsille oikeita, suomalaisia perinteitä, joiksi hän nimeää lanttulaatikon ja ohrapuuron. Tosin mainitsematta jää ohran yleisyys koko Euroopassa esiteollisena aikana ja laatikkoruokien yleistyminen vasta 1900-luvun puolella.

Tällaisissa jutuissa minua häiritsee ajatus siitä, että jos perinne on tullut jostain muualta, se ei missään ajassa voi juurtua osaksi suomalaisia tapoja. Samalla mitätöidään se kokemus, mikä monella kuusesta tai jouluherkuista on. Perinteet muuttuvat ja niitä tulee lisää. Kukin tehköön jouluna sitä, minkä itse kokee tärkeäksi, oli se sitten itäistä tai läntistä perinnettä tai vaikka se kamala Coca-cola -joulupukki.

Perinne on hyvä tuntea, ja minua ainakin kiinnostaa suunnattomasti tapakulttuurin historia ja juuret. Mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi syödä tiettyjä ruokia tai olla viikon verran päissäni, koska niin wanha cansakin teki. Minä vietän joulua niiden perinteiden mukaan, mitkä itse koen läheisiksi, eikä muiden tarvitse niitä noudattaa, jos eivät itse niistä pidä. Näin saadaan jokaiselle rauhallinen ja rentouttava, stressivapaa joulu. Ja se, jos mikä on jouluperinne: syöminen ja laiskottelu.

Rauhallista joulua ja toiveikasta uutta vuotta kaikille!

Museosta fiksumpana ulos

Yhdysvalloissa tutkittiin taiteen vaikutusta opiskelijoihin, ja tulos oli ainakin museoihmisen mielestä loistava: taide lisäsi opiskelijoiden empatiakykyä, kriittistä ajattelua ja suvaitsevaisuutta. Otoskin on kohtuullisen laaja, 10 000 henkeä. Heidät vietiin tunnin opastukselle taidemuseoon, jossa oppaan johdolla keskusteltiin viidestä eri teoksesta. Kun puolet luokista oli käynyt kierroksella, teetettiin testi, jossa oppilaiden piti analysoida entuudestaan tuntematonta maalausta. Lisäksi heiltä testattiin "historical empathy and tolerance", jonka oikeasta käännöksestä tai testin luonteesta en ole ihan varma. Opiskelijat, jotka olivat käyneet museossa, olivat suvaitsevampia ja kriittisempiä ja ymmärsivät myös menneisyyden ihmistä paremmin.

Hienoa, siis! Tähän ainakin itse oppaana ja nykyään museolehtorina pyrin. Vastaan mielummin kysymykseen miksi kuin mitä, tai herättelen kuulijat vastaamaan. Taiteen suhteen kokemus on enemmän katsojan silmässä, ja varmasti oppilaiden henkiseen kehitykseen vaikutti se, että museoon tutustuttiin oppaan johdolla eikä yksin. Kasvattaako pelkkä taiteen katsominen ihmistä, vai helpottaako kehitystä aiheesta keskusteleminen ja kenties oikeaan suuntaan työntäminen?

Olen työskennellyt lähinnä kulttuurihistoriallisissa museoissa, joissa tietoon suhtaudutaan eri tavalla kuin taidemuseossa. Taidetta katsoessa voi ihan rehellisesti kysyä, mitä kukin kuvassa näkee, ja jokaisen vastaus on ihan yhtä oikea. Taiteen herättämät tunteet ja ajatukset ovat kaikki totta. Historiallisessa museossa faktoja on enemmän, ja ne myös ohjaavat opastusta tarkemmin. Oppaan oletetaan tietävän, mikä tuo on, kuinka vanha se on ja miten sitä on käytetty. Mutta miksei historiallisessa museossa kysyttäisi, miltä katsojasta tuntuu ja mitä ajatuksia käynti hänessä herättää? Tätä käytetään lähinnä vanhempien ihmisten kanssa, muistelukierroksilla. Mutta ihan yhtä hyvin nuori voi ihmetellä, asuivatko ihmiset ennen näin ahtaasti ja tuollaistako tehtaassa oli.

Kuka maalasi mammutin?

National Geographic julkaisi todella mielenkiintoisen artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan varhaisimpia luolamaalauksia ovat taiteilleet lähinnä naiset.Tällaiseen tulokseen on päätynyt arkeologi Dean Snow Pennsylvania State Universitysta analysoituaan maalausten yhteydestä löytyneitä kädenjälkiä. Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että miesten ja naisten kädet eroavat toisistaan, ja sormien pituutta ja niiden välisiä suhteita vertailemalla Snow huomasi, että suurin osa, kolme neljäsosaa, muinaisista vertailukelpoisista kädenjäljistä näyttäisi kuuluvan naisille.

Ranskalaisen Pech Merle -luolan seinästä löytynyt 25 000 vuotta vanha maalaus, jossa täplikkäitä hevosia ja muutama kädenjälki. (Kuva: http://images.nationalgeographic.com/wpf/media-live/photos/000/101/cache/pech-merle-spotted-horses-mural_10134_600x450.jpg, Dean Snow.)

Tutkimus ei ole kovinkaan laaja, sillä analysoitavia kädenjälkiä oli vain 32, ja vertailuaineistona käytettiin Pennsylvanian yliopiston lähellä asuvien eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kädenjälkiä. Näiden lukumäärä ei jutusta käy ilmi. Snown kehittämä ohjelma tunnisti 60% varmuudella modernien kädenjälkien sukupuolen, joten kovin luotettavaksi ei menetelmää voi sanoa.

Piti tutkimustulos paikkansa tai ei, on tällainen työ mielenkiintoista ja tärkeää. Suurin osa tutkijoista on olettanut, että saaliseläimiä ja metsästystä kuvaavat luolamaalaukset ovat miesten tekemiä, koska metsästys on nykyään miehinen laji. Menneisyyteen, etenkin näin kauas, projisoidaan herkästi nykyajan käsityksiä sukupuolirooleista ja aikalailla kaikesta muustakin. Meistä on loogista, että mies hankkii ruoan ja nainen hoitaa kodin, ja näin asia on monessa kulttuurissa järjestettykin. Mutta se ei silti tarkoita, että näin on ollut aina ja kaikkialla. Eikä se kerro mitään siitä, kuka metsästyksen dokumentoi luolan seinään. Osa arkeologeista onkin jo ehtinyt kysyä, kertooko maalauksen yhteydessä oleva kädenjälki siitä, kuka teoksen on maalannut. Onhan se teoriassa mahdollista, että joku muu on maalannut kuvan ja joku toinen (kenties nainen) on painanut kädenjälkensä siihen viereen. Nykyihmisestä kädenjälki tuntuu signeeraukselta, mutta oliko se aikalaisille sitä, ei voi tietää.

Bäckaskogskvinnan Historiska museetissa. (Kuva: Jenni Lares)

Mieleen palaa Tukholman Historiska museetiin esihistorianäyttely, jossa on esillä vanhin Ruotsista löytynyt naisen luuranko, Bäckaskogskvinnan. Hän eli noin 9 000 vuotta sitten. Kun hauta löydettiin vuonna 1939, ajateltiin vainajan olevan mies, sillä haudasta löytyi metsästykseen ja kalastukseen tarvittavia välineitä. Osteologian kehittyessä paljastui, että luuranko kuuluikin 35-45-vuotiaalle naiselle, joka on elämänsä aikana synnyttänyt yli kymmenen lasta. Miksi hän on saanut viimeiselle matkalleen metsästys- ja kalastusvälineitä? Nykyihminen pohtii kysymystä, joka aikalaisille on ollut itsestäänselvyys.

Bäckaskogskvinnanin kallosta tehty rekonstruktio kasvonpiirteistä. (Kuva: Historiska museet)

Menneisyys on vieras kulttuuri, ja sellaisena sitä tulee lähestyä. Harva asia on 'itsestäänselvää' tai 'luonnollista', eivätkä menneisyyden ihmiset ajatelleet ja toimineet jollain tavalla vain siksi, että nykyään asiat tehdään näin. Siinä on mielestäni historian tärkein anti, oppia ymmärtämään niitä lukuisia eri tapoja, miten tämä laji on elämisensä ja olemisensa järjestänyt.

Uusia töitä

Aloitin viime viikolla kulttuurikasvatusyksikkö TAITEssa museolehtorina. Paikka täytettiin aika pikaisesti, enkä ole vielä ihan täysin tottunut muuttuneeseen statukseeni ja päivärytmiin. Mutta paikka vaikuttaa mukavalta ja mielenkiintoiselta, ja erityisen innoissani olen siitä, että olen vihdoin työssä, joka ei ole pelkästään suorittavaa, vaan johon kuuluu suunnittelua, ideointia ja oma-aloitteisuutta. Tietyt raamit minullakin tietysti on, ja määräaikainen sopimus, mutta mikäs tässä.

Perehdytystä museolehtorin tehtäviin Mediamuseo Rupriikissa.

TAITE on tamperelainen museopedagogian ja kulttuurikasvatuksen monialainen yksikkö, joka tuottaa niin Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmaa kuin vauvojen värikylpyjä ja ohjelmaa ikäihmisille. Toimintaa ei ole sidottu mihinkään tiettyyn museoon eikä vain kaupungin toimijoihin, vaan yhteistyötä tehdään monien eri tahojen kanssa. Myös museopedagogiasta ajatellaan laajemmin kuin pelkkänä näyttelyvierailuna: näyttelyn kokemusta ja sanomaa syvennetään esimerkiksi tanssin, musiikin tai sirkuksen avulla. Tavoitteena on saada Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelma osaksi koulujen opetussuunnitelmaa, jolloin jokaisella luokka-asteella tutustuttaisiin eri taiteenlajeihin.

Kenttä on laaja, eikä viikon jälkeenkään minulle täysin selvä, mutta mukana mennään ja parhaani teen. Tämä on arvokasta työtä, jota haluan omalta osaltani olla edistämässä. Kulttuuri kuuluu kaikille, joten sitä on parasta edistää yhteisin varoin.

Werstasta esittelemässä

Olin viime syksynä Työväenmuseo Werstaalla korkeakouluharjoittelussa, mitä ennen olin työskennellyt samassa paikassa oppaana useamman vuoden. Ehkä siitä syystä minua pyydettiin edustamaan museota International Metropolis Conferencea varten. Kansainvälisille vieraille tehtiin esittelyvideoita Tampereen eri kohteista, ja toivottavasti näiden perusteella turistit ovat löytäneet sopivaa tekemistä. Unohdin ihan kokonaan, että olin tällaiseen osallistunut, kunnes ihan toista kautta törmäsin näihin videoihin. Ne ovat suomenkielisiä, mutta englanniksi tekstitettyjä.

Study Visitit löytyvät YouTubesta, joten näitä kannattaa hyödyntää jatkossakin, jos sinulle on tulossa vieraita Tampereelle! Tässä oma esiintymiseni:
 

Graduttaako?

Oma iso G:ni valmistui viime keväänä, mutta moni yliopisto-opiskelija kamppailee sen kanssa edelleen. Omaan ahdistukseensa voi löytää vertaistukea vaikkapa tästä blogista: Graduttaa.

Suurin osa ahdistuksesta johtuu siitä, että gradulle kasataan niin paljon paineita. Koko opiskelun oletetaan tähtäävän siihen, että gradusta tulisi mahdollisimman hyvä, ja monella alalla kehotetaan miettimään aihetta jo ensimmäisinä opiskeluvuosina. Ongelma vain on se, että siinä vaiheessa omasta alasta ja sen tutkimustraditiosta tai lähteistä on tuskin mitään hajua.

Jos ei aio jäädä yliopistolle ja tarkoitus olisi vain päästä sieltä pois, kannattaa mennä helpoimman kautta: helposti rajattava aihe ja aineisto, historian puolelta mahdollisimman läheltä tai selkeältä, paljon tutkitulta aikakaudelta ja suomenkielinen lähdeaineisto. Itse en omassa gradussani toteuttanut yhtäkään näistä ohjeistani, mutta omapa oli valintani. Kun aihe on helposti käsiteltävä ja lähestyttävä, saa siitä myös helposti loogisen kokonaisuuden, jossa ei välttämättä ole uusia tutkimustuloksia tai mullistavaa otetta, mutta ei gradussa tarvitse olla. Tietysti jos on innostunut aiheestaan, on siitä helpompi kirjoittaa, vaikka vastoinkäymisiäkin tulisi. Tärkeää on miettiä, mitä sillä gradulla aikoo valmistumisen jälkeen tehdä.

On tietysti hienoa, jos pääsee tekemään lopputyönsä sellaiselle yritykselle tai taholle, johon työllistyy valmistuttuaan (kuten teknisemmillä aloilla), tai hankkii gradun kautta sellaista tietämystä, josta on valtavasti hyötyä työnhaussa. Mutta esimerkiksi historian maistereista suurin osa työllistyy opettajiksi, toimittajiksi tai museoalalle, jolloin gradun aiheella tai arvosanalla ei ole välttämättä mitään väliä. Toisaalta olen myös kuullut, että historianopettajiksi on niin paljon tunkua, että hyviä hakijoita on pakko arvottaa jollain tavalla.

Eräs aiheen kanssa kamppaileva ystäväni oli saanut loistavan neuvon, jota pitäisi jakaa jo opiskeluvaiheessa: gradu on tekstityyppi. Myös seuraavasta, tuntemattoman ajattelijan kaaviosta voi olla apua:

Kandidaatintyössä pitää osoittaa osaavansa lukea tieteellistä tekstiä.
Gradussa pitää osoittaa osaavansa kirjoittaa tieteellistä tekstiä.
Lisensiaatintyössä pitää osoittaa, että ymmärtää lukemansa.
Väitöskirjassa pitää osoittaa, että ymmärtää kirjoittamansa.

Onnea siihen.

Reissussa

Johan sitä on oltu reissussa: ensin viikko New Yorkissa, kaksi Edmontonissa, viikko Tampereella roolipeli- ja animetapahtuma Traconia järjestämässä, viikko siitä toipumista Helsingissä. Nyt Tampereella, toistaiseksi. Facebookissa törmäsin jälleen kerran tähän hienoon runoon, jonka jaan nyt teillekin. Dust if you must, mutta kyllä se kaaos sinua jaksaa odottaa. Asunnossani vierailleiden mukaan tätä ei saisi edes kutsua kaaokseksi, mutta kyllä minä haluaisin pitää kotini vähän paremmassa järjestyksessä. Edes niiden vieraiden takia.

  

Kuvia, matkakertomusta, museotärppejä ja muuta ilmestynee tännekin piakkoin. Nyt kun on aikaa.

Kotkaniemi ja muita säästökohteita

Viime viikolla Museoviraston toiminta ylitti uutiskynnyksen, ja Ilta-Sanomat uutisoi presidentti Svinhufvudin kotitalon olevan myynnissä. Tämä tietysti kirvoitti kommentin päätoimittaja Ulla Appelsinilta ja nopean pelastustarjouksen kyläkauppias Keskiseltä. Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaneen presidentin koti ei saa mennä ainakaan venäläisille, hän totesi. Tällaisen Suomen museomaailman mittakaavassa valtavan uutisvyöryn jälkeen Museovirasto kiirehti toppuuttelemaan, että Kotkaniemen ja muiden ei-strategisten kohteiden myynti on vasta ehdotus, eikä päätöksiä tehdä kuin vasta syksyllä, ja jos se päädytään myymään, ei sitä kenelle tahansa ja millä ehdoilla tahansa myydä. Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostetin mielestä Kotkaniemen myynti Keskiselle on mahdollinen, kunhan tämä sitoutuu tiettyihin ehtoihin. Varmasti Keskisen tarjous kuulostaa houkuttelevalta, kunhan hän kantaa vastuun museotoiminnasta paikan päällä. Myyntikohteissa saattaa olla sekin mahdollisuus, että Museovirasto itse tulee niihin vuokralaiseksi, jolloin ylläpitokulut (ehkä) vähenevät.

Svinhufvud työhuoneessaan. Kuva: Jussi Helttunen, Ilta-Sanomat.

 Koko tämä kohu siis syntyi Museoviraston laatimasta listasta, jossa sen omistamat kohteet on jaoteltu strategisiin ja ei-strategisiin. Ei-strategiset kohteet voidaan tarvittaessa ja eri sopimuksella myydä, jos näin päätetään. Ilta-Sanomien julkaisema 'hinnasto' on arvio, jonka perusteella lasketaan kohteiden vuokrahinta, jos kohteita myydään Senaatti-kiinteistöille ja Museovirasto jää niihin vuokralaiseksi. Varsinainen kauppahinta on sitten asia erikseen, mutta tätä voi pitää Museoviraston arviona kohteiden rahallisesta arvosta.

Ilta-Sanomissa 1.8. julkaistu lista. Klikkaa isommaksi! Kuva: Suomen museoliitto.

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoitti jo pari viikkoa sitten Suomen museoliiton blogiin aiheesta. Ajatus kiinteistöjen myynnistä saattaa kuulostaa kauniilta, sillä se vähentäisi kiinteistöjen ylläpitokuluja. Käytännössä kuitenkin Museovirasto on osaan kohteita ainoa mahdollinen vuokralainen, jolloin Senaatti-kiinteistöt (tai jokin muu omistaja) voi määrätä vuokran mielivaltaisesti.

"Käytännössä tämä tarkoittaa nykyisten Museoviraston kohteiden osalta sitä, että ”kohteiden ylläpidon ja korjausten kustannukset katettaisiin omaisuuden siirron jälkeen vuokratuloilla, jotka Senaatti-kiinteistöt saisi kiinteistövarallisuuden vuokraamisesta Museovirastolle”. Museoviraston vuokra koostuisi pääomavuokrasta ja ylläpitovuokrasta."

--

"Selvityksen mukaan Museoviraston vuokramenot ovat vuodesta 2010 nousseet kepeät 71,6 %. Yhdeksi syyksi nostettiin jo tehty Kansallismuseon siirto Senaatille. Selvityksessä todetaan myös, että henkilöstömenot ja vuokrat ovat selvästi suurin kuluryhmä ja näiden osuus tulee edelleen kasvamaan – ei tosin henkilöstömenojen, jotka ovat vuokramenojen nousukaudella vähentyneet 1,7 miljoonaa euroa. Järjestely merkitsee toteutuessaan nykyiseen verrattuna joko:

1.   kiinteistömenot kasvavat vuositasolla vähintään Senaatin tuottotavoitteen verran 
2.   kiinteistöihin käytetään vuositasolla rahaa vähemmän vähintään Senaatin tuottotavoitteen verran"

Lainaus: Kimmo Levä: Arvotonta touhua Museoviraston kiinteistöillä, http://museoliitto.blogspot.fi/2013/07/arvotonta-touhua-museoviraston.html

Museovirasto on todella tiukoilla. Edellisen kerran uutiskynnys ylittyi vuonna 2012, kun viraston budjettia leikattiin lähes kolmella miljoonalla eurolla ja edessä olivat mittavat irtisanomiset ja uudelleenjärjestelyt, ennen kuin edellistä organisaatiouudistusta oltiin edes ehditty toteuttaa. Eläke- yms. järjestelyillä irtisanottuja ei lopulta ollut kuin kymmenkunta, mutta Museovirasto joutui sulkemaan sellaisia kulttuurihistoriallisia kohteita kuten mainittu Kotkaniemi ja Paikkarin torppa.

Ongelma on niinkin perustavanlaatuinen kuin se, onko kulttuuriperinnöllä rahallista arvoa ja onko sen tarkoitus tuottaa voittoa. Voiko kulttuurihistoriallisesti arvokkaita linnoja, kartanoita ja muinaisjäännöksiä arvottaa liiketalouden periaatteiden mukaan? Maksaako presidentin koti enemmän kuin vastaavanlainen, yksityisomistuksessa oleva talo? Pitääkö toiminnan tuottaa voittoa, vai onko jo voitto sinänsä, että nämä kohteet pysyvät kunnossa? Mielestäni Museoviraston kohteiden myynnissä ei sinänsä ole ongelmaa, kunhan ostaja sitoutuu kohteen yllä- ja avoinnapitoon sekä ymmärtää kohteen arvon. Museotyö tuottaa harvemmin voittoa, mutta sitä tehdäänkin muista lähtökohdista. Kimmo Levän sanoin: "Museoviraston kiinteistöt ovat kansallista pääomaa ja Suomi-brändiä. Niiden ylläpito on kilpailukykyisen sivistysvaltion keskeisimpiä tehtäviä." Miten varmistetaan se, että ostaja sitoutuu kohteen ylläpitoon ja harjoittamaan siellä museotoimintaa? Sopimus voidaan aina tehdä, mutta sopimuksia voidaan muuttaa, etenkin jos sen rikkomisesta aiheutuvat sanktiot eivät kovin kummoisia ole. Ja entä kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä?

Päätöksiä Kotkaniemen kohtalosta ja Museoviraston säästölistasta ylipäänsä on tulossa hallituksen budjettiriihen yhteydessä nyt elokuussa. Eli silmät ja korvat auki.

Vielä ehtii Vesalaa

Vuoden nuoren taiteilijan, Jarno Vesalan, upea näyttely on esillä Tampereen taidemuseossa vielä 11.8. eli ensi sunnuntaihin asti. Jos et ole vielä sinne ehtinyt, suosittelen ehdottomasti. Näyttely on kauhea, pelottava ja siksi näkemisen arvoinen. Kyse ei ole mistään halvasta säikyttelykauhusta, vaan taiteesta, joka pakottaa pohtimaan, mikä siinä ahdistaa. Ei verta, vampyyreita tai zombeja, vaan jotain pelottavampaa: yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista, kadonneita muistoja ja loputonta odotusta.

Jarno Vesala: Sininen uni, 2008. (Kuva:Tampereen taidemuseo)

Itse päädyin näyttelyyn yksin, mutta sinne kannattaa ehdottomasti mennä kaverin kanssa. Pelottavia asioita on aina mukavampi lähestyä yhdessä, ja samalla voi pohtia sitä, miksi pelottaa, vaikka varsinaista pelättävää ei ole. Taidemuseo on siihen kohtuullisen turvallinen ympäristö. Miksi nainen itkee keittolautasen ääressä? Kuka on jättänyt pikkutytön yksin sateeseen? Entä kuka on tuo tyttö, josta näkyy pelkkä varjo, ja mitä hänelle on tapahtunut? Pohtimalla tarinoita teosten takaa voi päästä lähemmäs myös sitä, miksi tämä tuntuu minusta pahalta.

Jarno Vesala: Raining behind the window, 2013 (Kuva: www.jarnovesala.com)

Vesalan teokset ovat moniaistisia elämyksiä, jossa yhdistyy niin esine, kuva kuin äänikin. Suurimmassa osassa esiintyy hyvin realistisen oloinen ihmispatsas.Tuijottaessani nukkea oli ensimmäinen ajatukseni, kuten varmaan monella muullakin, että liikkuuko tuo. Nukkea piti tuijottaa hetken saadakseen sen selville. Kun sama toistui joka patsaan kohdalla, aloin pohtia, onko pelottavampaa se, että nukke ei liiku kuin se, että se liikkuu. Jos nainen yhtäkkiä kääntää päänsä ja katsoo silmiin, saadaan kyllä se säikyttelyefekti. Mutta onko pysähtynyt hetki vielä kamalampaa? Onko ahdistavinta se, kun mitään ei tapahdu?

Oma suosikkini. Jarno Vesala: Soup and a woman, 2012. (Kuva: www.jarnovesala.com)

Vesalan jälkeen oli hyvin rentouttavaa käydä tutustumassa taidemuseon alakertaan muuttaneeseen Muumimuseoon. Sinne on aina tervetullut, ja pahimmatkin kauhut voitetaan mamman vaapukkamehun avulla.

Jos aikaa jää, kannattaa piipahtaa kulman takana entisessä kesätyöpaikassani, idyllisessä Amurin työläismuseokorttelissa, ja tietenkin kahvila Amurin helmessä.

Vesalan näyttely jatkaa syksyllä Aboa Vetus & Ars Novaan, joten turkulaiset hoi!

Tervetuloa!

Mielessäni on jo pidempään pyörinyt ajatus puoliammatillisen blogin perustamisesta, ja se on nyt tässä. Halusin foorumin, jonne voin kirjoitella ajatuksiani historiasta, museoista, akatemiasta, maailman menosta ja hassuista harrastuksistani. Toivottavasti tämä blogi herättää keskustelua ja ajatuksia. Kommentoi rohkeasti!

Tätä kirjoittaa vastavalmistunut filosofian maisteri Tampereen yliopistosta. Olen opintojeni aikana tehnyt sekalaisia museoalan töitä, ja tarkoitus olisi työllistyä sinne suuntaan. Myös jatko-opintoihin hakeutuminen on käynyt mielessä. Olen erityisen kiinnostunut Suomen keskiajasta ja 1500-luvusta, mutta olen tehnyt retkiä muillekin alueille ja aikakausille. Harrastan historian elävöittämistä ja live-roolipelejä, joten olen päässyt kokeilemaan historiaa myös käytännössä. Tätä tulen varmasti avaamaan tulevissa kirjoituksissani.

Pääaineena luin historiaa, ja sivuaineina kaikenlaista latinasta kansatieteen kautta museologiaan. Kandintyöni käsitteli suomalaisia kestikievareita ennen vuotta 1649, ja tänä keväänä valmistunut graduni kertoo alkoholioloista 1500-luvun Suomessa. Kenties historianelävöityksen kautta minulle on syntynyt into arkipäivän historiaan, erityisesti ruokaan, juomaan ja esineelliseen kulttuuriin. Myös henkinen kulttuuri ja uskonto, tapa ajatella asioista ja käsittää maailma, kiinnostaa suunnattomasti, mutta sitä on vaikea tutkia keskiajan ja varhaisen uuden ajan alun suomalaisten lähteiden perusteella. Joillain keinoin näitäkin kysymyksiä on kyllä mahdollista lähestyä.

Blogin nimeksi valikoitui pitkän harkinnan jälkeen Humanistipiknik. Se kertoo siitä yhdessäolosta ja keskustelusta, mitä monet kutsuvat maailmanparantamiseksi ja jota olen saanut opintojeni aikana runsaasti harrastaa. Siitä, miten voi istua alas hyvän ruoan ja juoman äärelle ja puhua niin mieltä vaivaavista kuin innostavista asioistakin. Ihmetellä maailman menoa ja yrittää ymmärtää sitä. Puhua siitä, oliko ennen kaikki paremmin ja miksi näin.

Alaotsikko on lainattu Palefacen kappaleesta. Se kertoo yrityksistäni ymmärtää historiaa ja sitä, miksi se on tai ei ole ihmisille tärkeää. Yliopisto, museokenttä ja harrastajapiirit suhtautuvat historiaan eri tavoin, puhumattakaan suuresta yleisöstä. Kuka saa kertoa, miten historiaa luetaan? Opettaako historia, ja mitä, ja miksi? Käytännönläheisempi selitys löytyy myös tämän kevään tapahtumista. Kirjoitin graduani ensin palkattomalla vapaalla ja sen jälkeen kokopäivätöiden yhteydessä. Eräänä iltana kävin läpi Turun tullitilejä 1500-luvulta ja yritin saada selvää käsinkirjoitetusta vanhasta ruotsista, kun kaiuttimista kajahti "Älä mieti menneitä, älä turhaan mieti tulevaa / kerro mulle miten historiaa luetaan / tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitaan / me voidaan tehdä ihan mitä halutaan". Herkistyihän siinä.

Saa nähdä, mitä tästä bloginpidosta tulee, kun edellistenkään kanssa en ole ollut turhan aktiivinen. Kirjoitan myös ruokablogia Kaalinkäärijä, sekä vähän liian kauan tauolla ollutta käsityöblogia Neulanpistoja sormissani.

Cheers, kuten yliopistonlehtori sanoisi.