Rentouttavaa joulua!

Joulusta riittää joka vuosi paljon uutisoitavaa. Erinäköisiin pyhiin liittyy myös kansanperinne- ja historiauutisia. Tällä kertaa YLE haastatteli tapakouluttaja Kaarina Suonperää jouluperinteiden kansainvälisyydestä. Tarina on tuttu: joulukinkku ja -kuusi ovat saksalaista perua, eivätkä riisipuuro tai rusinasoppa kuulu suomalaiseen perinteeseen, koska riisiä tai rypäleitä ei täällä kasva.

Jutun lopussa Suonperä vaatii opettamaan lapsille oikeita, suomalaisia perinteitä, joiksi hän nimeää lanttulaatikon ja ohrapuuron. Tosin mainitsematta jää ohran yleisyys koko Euroopassa esiteollisena aikana ja laatikkoruokien yleistyminen vasta 1900-luvun puolella.

Tällaisissa jutuissa minua häiritsee ajatus siitä, että jos perinne on tullut jostain muualta, se ei missään ajassa voi juurtua osaksi suomalaisia tapoja. Samalla mitätöidään se kokemus, mikä monella kuusesta tai jouluherkuista on. Perinteet muuttuvat ja niitä tulee lisää. Kukin tehköön jouluna sitä, minkä itse kokee tärkeäksi, oli se sitten itäistä tai läntistä perinnettä tai vaikka se kamala Coca-cola -joulupukki.

Perinne on hyvä tuntea, ja minua ainakin kiinnostaa suunnattomasti tapakulttuurin historia ja juuret. Mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi syödä tiettyjä ruokia tai olla viikon verran päissäni, koska niin wanha cansakin teki. Minä vietän joulua niiden perinteiden mukaan, mitkä itse koen läheisiksi, eikä muiden tarvitse niitä noudattaa, jos eivät itse niistä pidä. Näin saadaan jokaiselle rauhallinen ja rentouttava, stressivapaa joulu. Ja se, jos mikä on jouluperinne: syöminen ja laiskottelu.

Rauhallista joulua ja toiveikasta uutta vuotta kaikille!

Museosta fiksumpana ulos

Yhdysvalloissa tutkittiin taiteen vaikutusta opiskelijoihin, ja tulos oli ainakin museoihmisen mielestä loistava: taide lisäsi opiskelijoiden empatiakykyä, kriittistä ajattelua ja suvaitsevaisuutta. Otoskin on kohtuullisen laaja, 10 000 henkeä. Heidät vietiin tunnin opastukselle taidemuseoon, jossa oppaan johdolla keskusteltiin viidestä eri teoksesta. Kun puolet luokista oli käynyt kierroksella, teetettiin testi, jossa oppilaiden piti analysoida entuudestaan tuntematonta maalausta. Lisäksi heiltä testattiin "historical empathy and tolerance", jonka oikeasta käännöksestä tai testin luonteesta en ole ihan varma. Opiskelijat, jotka olivat käyneet museossa, olivat suvaitsevampia ja kriittisempiä ja ymmärsivät myös menneisyyden ihmistä paremmin.

Hienoa, siis! Tähän ainakin itse oppaana ja nykyään museolehtorina pyrin. Vastaan mielummin kysymykseen miksi kuin mitä, tai herättelen kuulijat vastaamaan. Taiteen suhteen kokemus on enemmän katsojan silmässä, ja varmasti oppilaiden henkiseen kehitykseen vaikutti se, että museoon tutustuttiin oppaan johdolla eikä yksin. Kasvattaako pelkkä taiteen katsominen ihmistä, vai helpottaako kehitystä aiheesta keskusteleminen ja kenties oikeaan suuntaan työntäminen?

Olen työskennellyt lähinnä kulttuurihistoriallisissa museoissa, joissa tietoon suhtaudutaan eri tavalla kuin taidemuseossa. Taidetta katsoessa voi ihan rehellisesti kysyä, mitä kukin kuvassa näkee, ja jokaisen vastaus on ihan yhtä oikea. Taiteen herättämät tunteet ja ajatukset ovat kaikki totta. Historiallisessa museossa faktoja on enemmän, ja ne myös ohjaavat opastusta tarkemmin. Oppaan oletetaan tietävän, mikä tuo on, kuinka vanha se on ja miten sitä on käytetty. Mutta miksei historiallisessa museossa kysyttäisi, miltä katsojasta tuntuu ja mitä ajatuksia käynti hänessä herättää? Tätä käytetään lähinnä vanhempien ihmisten kanssa, muistelukierroksilla. Mutta ihan yhtä hyvin nuori voi ihmetellä, asuivatko ihmiset ennen näin ahtaasti ja tuollaistako tehtaassa oli.