Kotkaniemi ja muita säästökohteita

Viime viikolla Museoviraston toiminta ylitti uutiskynnyksen, ja Ilta-Sanomat uutisoi presidentti Svinhufvudin kotitalon olevan myynnissä. Tämä tietysti kirvoitti kommentin päätoimittaja Ulla Appelsinilta ja nopean pelastustarjouksen kyläkauppias Keskiseltä. Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaneen presidentin koti ei saa mennä ainakaan venäläisille, hän totesi. Tällaisen Suomen museomaailman mittakaavassa valtavan uutisvyöryn jälkeen Museovirasto kiirehti toppuuttelemaan, että Kotkaniemen ja muiden ei-strategisten kohteiden myynti on vasta ehdotus, eikä päätöksiä tehdä kuin vasta syksyllä, ja jos se päädytään myymään, ei sitä kenelle tahansa ja millä ehdoilla tahansa myydä. Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostetin mielestä Kotkaniemen myynti Keskiselle on mahdollinen, kunhan tämä sitoutuu tiettyihin ehtoihin. Varmasti Keskisen tarjous kuulostaa houkuttelevalta, kunhan hän kantaa vastuun museotoiminnasta paikan päällä. Myyntikohteissa saattaa olla sekin mahdollisuus, että Museovirasto itse tulee niihin vuokralaiseksi, jolloin ylläpitokulut (ehkä) vähenevät.

Svinhufvud työhuoneessaan. Kuva: Jussi Helttunen, Ilta-Sanomat.

 Koko tämä kohu siis syntyi Museoviraston laatimasta listasta, jossa sen omistamat kohteet on jaoteltu strategisiin ja ei-strategisiin. Ei-strategiset kohteet voidaan tarvittaessa ja eri sopimuksella myydä, jos näin päätetään. Ilta-Sanomien julkaisema 'hinnasto' on arvio, jonka perusteella lasketaan kohteiden vuokrahinta, jos kohteita myydään Senaatti-kiinteistöille ja Museovirasto jää niihin vuokralaiseksi. Varsinainen kauppahinta on sitten asia erikseen, mutta tätä voi pitää Museoviraston arviona kohteiden rahallisesta arvosta.

Ilta-Sanomissa 1.8. julkaistu lista. Klikkaa isommaksi! Kuva: Suomen museoliitto.

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoitti jo pari viikkoa sitten Suomen museoliiton blogiin aiheesta. Ajatus kiinteistöjen myynnistä saattaa kuulostaa kauniilta, sillä se vähentäisi kiinteistöjen ylläpitokuluja. Käytännössä kuitenkin Museovirasto on osaan kohteita ainoa mahdollinen vuokralainen, jolloin Senaatti-kiinteistöt (tai jokin muu omistaja) voi määrätä vuokran mielivaltaisesti.

"Käytännössä tämä tarkoittaa nykyisten Museoviraston kohteiden osalta sitä, että ”kohteiden ylläpidon ja korjausten kustannukset katettaisiin omaisuuden siirron jälkeen vuokratuloilla, jotka Senaatti-kiinteistöt saisi kiinteistövarallisuuden vuokraamisesta Museovirastolle”. Museoviraston vuokra koostuisi pääomavuokrasta ja ylläpitovuokrasta."

--

"Selvityksen mukaan Museoviraston vuokramenot ovat vuodesta 2010 nousseet kepeät 71,6 %. Yhdeksi syyksi nostettiin jo tehty Kansallismuseon siirto Senaatille. Selvityksessä todetaan myös, että henkilöstömenot ja vuokrat ovat selvästi suurin kuluryhmä ja näiden osuus tulee edelleen kasvamaan – ei tosin henkilöstömenojen, jotka ovat vuokramenojen nousukaudella vähentyneet 1,7 miljoonaa euroa. Järjestely merkitsee toteutuessaan nykyiseen verrattuna joko:

1.   kiinteistömenot kasvavat vuositasolla vähintään Senaatin tuottotavoitteen verran 
2.   kiinteistöihin käytetään vuositasolla rahaa vähemmän vähintään Senaatin tuottotavoitteen verran"

Lainaus: Kimmo Levä: Arvotonta touhua Museoviraston kiinteistöillä, http://museoliitto.blogspot.fi/2013/07/arvotonta-touhua-museoviraston.html

Museovirasto on todella tiukoilla. Edellisen kerran uutiskynnys ylittyi vuonna 2012, kun viraston budjettia leikattiin lähes kolmella miljoonalla eurolla ja edessä olivat mittavat irtisanomiset ja uudelleenjärjestelyt, ennen kuin edellistä organisaatiouudistusta oltiin edes ehditty toteuttaa. Eläke- yms. järjestelyillä irtisanottuja ei lopulta ollut kuin kymmenkunta, mutta Museovirasto joutui sulkemaan sellaisia kulttuurihistoriallisia kohteita kuten mainittu Kotkaniemi ja Paikkarin torppa.

Ongelma on niinkin perustavanlaatuinen kuin se, onko kulttuuriperinnöllä rahallista arvoa ja onko sen tarkoitus tuottaa voittoa. Voiko kulttuurihistoriallisesti arvokkaita linnoja, kartanoita ja muinaisjäännöksiä arvottaa liiketalouden periaatteiden mukaan? Maksaako presidentin koti enemmän kuin vastaavanlainen, yksityisomistuksessa oleva talo? Pitääkö toiminnan tuottaa voittoa, vai onko jo voitto sinänsä, että nämä kohteet pysyvät kunnossa? Mielestäni Museoviraston kohteiden myynnissä ei sinänsä ole ongelmaa, kunhan ostaja sitoutuu kohteen yllä- ja avoinnapitoon sekä ymmärtää kohteen arvon. Museotyö tuottaa harvemmin voittoa, mutta sitä tehdäänkin muista lähtökohdista. Kimmo Levän sanoin: "Museoviraston kiinteistöt ovat kansallista pääomaa ja Suomi-brändiä. Niiden ylläpito on kilpailukykyisen sivistysvaltion keskeisimpiä tehtäviä." Miten varmistetaan se, että ostaja sitoutuu kohteen ylläpitoon ja harjoittamaan siellä museotoimintaa? Sopimus voidaan aina tehdä, mutta sopimuksia voidaan muuttaa, etenkin jos sen rikkomisesta aiheutuvat sanktiot eivät kovin kummoisia ole. Ja entä kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä?

Päätöksiä Kotkaniemen kohtalosta ja Museoviraston säästölistasta ylipäänsä on tulossa hallituksen budjettiriihen yhteydessä nyt elokuussa. Eli silmät ja korvat auki.

Vielä ehtii Vesalaa

Vuoden nuoren taiteilijan, Jarno Vesalan, upea näyttely on esillä Tampereen taidemuseossa vielä 11.8. eli ensi sunnuntaihin asti. Jos et ole vielä sinne ehtinyt, suosittelen ehdottomasti. Näyttely on kauhea, pelottava ja siksi näkemisen arvoinen. Kyse ei ole mistään halvasta säikyttelykauhusta, vaan taiteesta, joka pakottaa pohtimaan, mikä siinä ahdistaa. Ei verta, vampyyreita tai zombeja, vaan jotain pelottavampaa: yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista, kadonneita muistoja ja loputonta odotusta.

Jarno Vesala: Sininen uni, 2008. (Kuva:Tampereen taidemuseo)

Itse päädyin näyttelyyn yksin, mutta sinne kannattaa ehdottomasti mennä kaverin kanssa. Pelottavia asioita on aina mukavampi lähestyä yhdessä, ja samalla voi pohtia sitä, miksi pelottaa, vaikka varsinaista pelättävää ei ole. Taidemuseo on siihen kohtuullisen turvallinen ympäristö. Miksi nainen itkee keittolautasen ääressä? Kuka on jättänyt pikkutytön yksin sateeseen? Entä kuka on tuo tyttö, josta näkyy pelkkä varjo, ja mitä hänelle on tapahtunut? Pohtimalla tarinoita teosten takaa voi päästä lähemmäs myös sitä, miksi tämä tuntuu minusta pahalta.

Jarno Vesala: Raining behind the window, 2013 (Kuva: www.jarnovesala.com)

Vesalan teokset ovat moniaistisia elämyksiä, jossa yhdistyy niin esine, kuva kuin äänikin. Suurimmassa osassa esiintyy hyvin realistisen oloinen ihmispatsas.Tuijottaessani nukkea oli ensimmäinen ajatukseni, kuten varmaan monella muullakin, että liikkuuko tuo. Nukkea piti tuijottaa hetken saadakseen sen selville. Kun sama toistui joka patsaan kohdalla, aloin pohtia, onko pelottavampaa se, että nukke ei liiku kuin se, että se liikkuu. Jos nainen yhtäkkiä kääntää päänsä ja katsoo silmiin, saadaan kyllä se säikyttelyefekti. Mutta onko pysähtynyt hetki vielä kamalampaa? Onko ahdistavinta se, kun mitään ei tapahdu?

Oma suosikkini. Jarno Vesala: Soup and a woman, 2012. (Kuva: www.jarnovesala.com)

Vesalan jälkeen oli hyvin rentouttavaa käydä tutustumassa taidemuseon alakertaan muuttaneeseen Muumimuseoon. Sinne on aina tervetullut, ja pahimmatkin kauhut voitetaan mamman vaapukkamehun avulla.

Jos aikaa jää, kannattaa piipahtaa kulman takana entisessä kesätyöpaikassani, idyllisessä Amurin työläismuseokorttelissa, ja tietenkin kahvila Amurin helmessä.

Vesalan näyttely jatkaa syksyllä Aboa Vetus & Ars Novaan, joten turkulaiset hoi!