Mihin museo tarvitsee seiniä?

Suomen museoliitto sai viime vuonna päätökseen Seinätön museo 1.0 -pilottihankkeen, jonka on tarkoitus jatkua tänä keväänä uusilla museoreiteillä. Hankkeessa on kehitetty mobiilisovelluksia yhteistyössä eri museoiden kanssa. Tarkoitus on tutustua museokohteeseen oman puhelimen avulla. Käytännössä reitti koostuu kartasta, jossa on eri kohteita, ja kohdetta klikkaamalla saat siitä lisätietoa. Vastaavanlaisia hankkeita museomaailmassa puuhataan paljon, ja etenkin kulttuuriperinnön julkituomisen ja arvostamisen suhteen tällaiset ohjelmat ovat todella käyttökelpoisia. Seinättömän museon reiteillä on nähtävissä esimerkiksi vanhoja kuvia tapahtumapaikasta. Eikä vastaavanlaisen sovelluksen tekemiseen tarvita välttämättä älypuhelinta ja koodaria, vaan vastaavantyyppisen voi toteuttaa myös paperilla. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut on jo vuosia julkaissut Kulttuuriraitteja, vaikka niihin sisältyvä tietomäärä onkin mobiilisovellusta pienempi.

Museo voi olla näinkin pieni, vaikka tämä menee kuriositeettikategoriaan niin kokonsa kuin sisältönsäkin puolesta. Minimuseo sisältää niin muumion käärinliinaa kuin dinosauruksen kakkaa. Lisätietoja.

Museomaailman trendinä tuntuukin olevan sekä kävijämäärän kasvattaminen sekä museon tuominen ihmisten luo. Museo ei ole pelkkä paikka, mihin mennään, vaan museo voi myös tulla puhelimeesi, työpaikallesi tai vaikka kotiisi. Viime aikoina monessakin museossa on puuhattu liikkuvia matkalaukkumuseoita, joita on helppo esitellä vaikka koululuokille, ikäihmisille tai mielenterveyskuntoutujille. Vuosi sitten julkaistussa Museo-lehdessä (2/2013) elokuvaohjaaja Timo Vuorensola ehdotti Ravintolapäivän tapaista Museopäivää:

"Rakennetaan pop-up-museotapahtuma, vähän kuin ravintolapäivä. Jokaisella on mahdollisuus luoda oma "museo" - järjestää itselleen tärkeitä asioita näytille joko ulos, tai kotiinsa, ja järjestää kierros yleisesti kenties vähemmän merkittävän, mutta itselle sitäkin tärkeämmän aiheen ympärillä. Oikeat museot osallistuisivat tapahtumaan toteuttamalla omia, pieniä pop up -näyttelyitä myös museomiljöönsä ulkopuolelle."

Tällä saataisiin ainakin niitä tavallisten ihmisten tavallisia tarinoita esille! Ravintolapäivän suosioon perustuen Museopäivästäkin voisi tulla aikamoinen hitti.

Miksi museon sitten pitäisi laajentua seiniensä ulkopuolelle? Tärkein syy on saavutettavuus. Yhteinen kulttuuriperintö on yhteistä, ja silloin se täytyy tuoda mahdollisimman monen ulottuville. Suuret galleriat ja tunnetuimmat museotkin esittelevät teoksiaan mobiilisovelluksilla, mikä tukee sekä matkustamaan kykenemätöntä että paikan päällä käynyttäkin. Kuusi parhaaksi rankattua kansainvälistä sovellusta löytyy täältä. Toinen syy on museon edustaman alan tuominen lähelle tavallisen ihmisen elämää. Historia ei ole vain vanhoja esineitä vitriinissä, vaan jatkuvasti ympärillämme ja nähtävissä jokapäiväisten kävelyreittien varrella. Taidetta ei ole vain galleriassa tai museossa, vaan jakokaapeissa, julkisissa tiloissa ja puistoissa. Ymmärtämällä ympäristöämme osaamme myös arvostaa sitä paremmin.

Kansainvälinen museolaulu

Edellisestä blogauksesta innostuneena päätin tuupata tämänkin hengentuotteen eetteriin. Työväenmuseo Werstaan 20-vuotista taipaletta juhlittiin viime vuonna koko vuosi. Sanoitin uudelleen Kansainvälisen museon wanhojen työtekijöiden juhlaan. Tekstiä kommentoivat ja esityksessä avustivat museolehtorit Karoliina Suoniemi ja Anne Lahtinen. Laulu jaettiin vieraille punaiselle paperille painettuna, joten lauluun saattoi kunnon työläishengessä yhtyä.

Kansainvälinen museolaulu

(säv. Kansainvälinen

san. J. Lares)

Työn orjat museoon nyt tulkaa

maan ääriin kuuluu kutsu tää

Nyt teidän muistot pannaan talteen

perinne jää elämään!

Tehdashalleihin me teemme paikan

ihmisen mittaisen

historian sieltä esiin kaivan

vuoden kahdenkymmenen

:;Tää on viimeinen kierros

ryhmääni liittykää

niin huomispäivänä kansat

enemmän taas ymmärtää;:

Lentokoneasentajat, homot,

työttömäksi jääneet suutarit

pyykkimuijat, tulitikkutehtaat

ja kaikki santrat sentraalin

Teille paikka museosta löytyy

muistot kirjaan painetaan

siitä kävijäkin paljon hyötyy

ja näkökulmaa laajentaa

Tää on viimeinen kierros...

Ei ole raha enää este

museovierailuun

kun ilmaiseksi pääsee sisään

palkka muuhun tuhlautuu!

Nälkä meil’ on aina vieraanamme

pitää saada suurempaa

ensin kuurot saatiin museoomme

nyt setä Lenin tulla saa

Tää on viimeinen kierros…

Millaisen (Lenin-)museon sinä haluat?

Entinen työnantajani Työväenmuseo Werstas on alkanut laajentua museokeskukseksi, jos ei nyt ihan vielä kaupugin ylläpitämän Vapriikin veroiseksi. Viime vuonna Kuurojen museo yhdistyi Werstaaseen, ja tämän vuoden alusta alkaen myös perinteikäs Lenin-museo on tullut sen osaksi. Lenin-museon perusnäyttely on Neuvostoliiton ajalta, vuodelta 1982, ja vaikka näyttelyn museoiminen sinänsä olisi mielenkiintoinen ratkaisu, "museo museossa", puuhataan Werstaalla näyttelyn uudistamista. Ja millä tavalla sitä puuhataan!

Kuva: http://www.tkm.fi/lehdistokuvat/Leninmuseo/ylos_toveri.jpg

Lenin-museoon avattiin muutama viikko sitten näyttely, joka kysyy yleisöltä, millaisen Lenin-museon he haluvat. Lenin-museoon liittyy varmasti monella vahvoja tunteita, ja onhan se itsessäänkin arvokas esimerkki brezneviläisestä historiankirjoituksesta ja neuvostoliittolaisesta näyttelyestetiikasta. Tampereelle matkaavien venäläisten keskuudessa museo on myös suosittu, koska vastaavanlaista ei heilläkään ole paljoa säilynyt. Tila on tietysti ainutlaatuinen: samassa salissa Lenin ja Stalin tapasivat ensi kertaa vuonna 1905.

Museoiden yhdistyminen ja perusnäyttelyn uudistaminen on herättänyt mielenkiintoa myös valtakunnallisissa medioissa. Paikallinen Aamulehti julkaisi hyvin samantyyppisen uutisen kuin YLE, mutta nettiversiossa pois jäi kritiikki yleisölähtöistä uudistamista kohtaan. Paperilehdessä toimittaja epäili, myykö Werstas omaa ammattitaitoaan kysymällä kansalta, mitä se haluaa, eikä tarjoamalla sitä, mikä on oikein ja hyvää. Tarvitaanko museoammattilaisia enää ollenkaan, jos yleisö saa itse suunnitella museonsa? Sortuuko perinteikäs, vanhoja arvoja vaaliva museomaailma halpaan klikkailuun ja "tykkäämiseen"?

Huoli on pidemmällä tähtäimellä aiheellinen, mutta tässä mittakaavassa suomalaisen museoalan tulevaisuudesta ei kannata huolehtia. Kyllä sitä vanhaa ja perinteikästä tässä museoiden luvatussa maassa riittää. Näyttelyn tarkoitus tuskin on toteuttaa yleisön ideat sellaisenaan, vaan nekin ajatukset käyvät läpi museoammatillisen seulan, ja varmasti useampi näkökulma nostetaan esille. Werstaallahan tästä on jo kokemusta: Suomettunut Suomi -kiertonäyttelyssä nostettiin esille niin neuvostonostalgiaa, ystävyyskaupunkitoimintaa kuin toisinajattelijoiden ja kriitikkojen vaimentamista karhun kainalossa. Eivätkä siitäkään kaikki pitäneet.

Mielipiteensä Lenin-museosta voi sanoa itse näyttelyssä, Facebookissa (josta löytyy myös pari ihanaa kuvaa lisää) tai sähköpostilla uusileninmuseo@tyovaenmuseo.fi.

Prinssistä prinsessaksi

YLE julkaisi eilen brittiarkeologi Judith Weingartenin haastattelun arkeologisten 
löytöjen sukupuolisidonnaisuudesta. Aseiden kanssa haudatut vainajat on ennen modernia luuanalyysiä määritelty miehiksi ja koristautuneet naisiksi. Haastattelusta selviää, että vanhoja hautoja tutkittaessa käsitystä vainajan sukupuolesta on monesti jouduttu korjaamaan, ja esimerkiksi keihään kanssa haudattu etruskiprinssi olikin oikeasti prinsessa. Vanhemmassa uutisessa italialainen tutkija kertoo keihään symboloineen naisen suhdetta saman haudan tuhkattuun miesvainajaan, kun taas Weingartenin mielestä keihäs ei voi kertoa muusta kuin naisen johtavasta asemasta yhteisössään. 

Kirjoitin aiheesta pidemmälti lokakuussa, kun kalliomaalausten tekijöiksi alettiin epäillä naisia. Aiemmin metsästystä ja saaliseläimiä kuvaavat maalaukset oli ajateltu miesten tekemiksi, koska miehet ovat 'aina' huolehtineet metsästyksestä. Näin ei suinkaan ole ollut, kuten tuosta kirjoituksestakin selviää.

Monella on se käsitys, että sukupuoliroolit ovat jotenkin luonnollisia ja ennalta määrättyjä, ja siksi niitä nähdään menneisyydessä niin hanakasti. Tasa-arvoon pyrkivässä nykyajassakin menneisyys nähdään kokonaisuudessaan aikakautena, jolloin nainen oli kotona ja mies huolehti toimeentulosta, vaikka käsitys periytyy vain sadan vuoden takaa. Todellisuus on huomattavasti monipuolisempi ja -arvoisempi kuin nykyaika haluaa sen nähdä:

Virhetulkinnat kertovat taipumuksesta tulkita menneisyyttä nykyisten tapojen ja arvojen valossa, mutta samalla luodaan menneisyydelle jälkikäteen käytäntöjä, joilla oikeutetaan yhteiskunnan nykytilaa, sanoo Weingarten.

– Silloin toistetaan käsitystä, jonka mukaan nainen oli passiivinen hahmo ihmiskunnan evoluution näyttämöllä. Hän keräili vaiti ravintoa ja kasvatti lapsia taustalla. Samaan aikaan miehet valmistivat kiviaseita ja olivat kommunikaatio- ja kauppaverkoston ytimessä.

Eikä keskustelu pyöri vain etruskiprinsessojen ympärillä. Tina Lauritsen ja Ole Thirup Kastholm Hansen pohtivat mainiossa artikkelissaan transvestiittiviikinkejä. Mitäköhän siihen sanoisivat eilen Subilla alkaneen tv-sarjan tekijät? Eikä näkökulman muutos koske ainoastaan unohdettuja luita, vaan historiantutkimuksenkin puolella sovelletaan nykyään gender- ja queer-aiheita. Tästä hyvänä esimerkkinä viime keväänä Turun yliopistossa väitellyt kulttuurihistorioitsija Tom Linkinen.

Jos genderarkeologia kiinnostaa enemmänkin, antropologian professori ja arkeologi Rosemary A. Joycen blogi Ancient Bodies, Ancient Lives käsittelee kysymystä laajemmin.

Muista epäillä!

Rentouttavaa joulua!

Joulusta riittää joka vuosi paljon uutisoitavaa. Erinäköisiin pyhiin liittyy myös kansanperinne- ja historiauutisia. Tällä kertaa YLE haastatteli tapakouluttaja Kaarina Suonperää jouluperinteiden kansainvälisyydestä. Tarina on tuttu: joulukinkku ja -kuusi ovat saksalaista perua, eivätkä riisipuuro tai rusinasoppa kuulu suomalaiseen perinteeseen, koska riisiä tai rypäleitä ei täällä kasva.

Jutun lopussa Suonperä vaatii opettamaan lapsille oikeita, suomalaisia perinteitä, joiksi hän nimeää lanttulaatikon ja ohrapuuron. Tosin mainitsematta jää ohran yleisyys koko Euroopassa esiteollisena aikana ja laatikkoruokien yleistyminen vasta 1900-luvun puolella.

Tällaisissa jutuissa minua häiritsee ajatus siitä, että jos perinne on tullut jostain muualta, se ei missään ajassa voi juurtua osaksi suomalaisia tapoja. Samalla mitätöidään se kokemus, mikä monella kuusesta tai jouluherkuista on. Perinteet muuttuvat ja niitä tulee lisää. Kukin tehköön jouluna sitä, minkä itse kokee tärkeäksi, oli se sitten itäistä tai läntistä perinnettä tai vaikka se kamala Coca-cola -joulupukki.

Perinne on hyvä tuntea, ja minua ainakin kiinnostaa suunnattomasti tapakulttuurin historia ja juuret. Mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi syödä tiettyjä ruokia tai olla viikon verran päissäni, koska niin wanha cansakin teki. Minä vietän joulua niiden perinteiden mukaan, mitkä itse koen läheisiksi, eikä muiden tarvitse niitä noudattaa, jos eivät itse niistä pidä. Näin saadaan jokaiselle rauhallinen ja rentouttava, stressivapaa joulu. Ja se, jos mikä on jouluperinne: syöminen ja laiskottelu.

Rauhallista joulua ja toiveikasta uutta vuotta kaikille!

Museosta fiksumpana ulos

Yhdysvalloissa tutkittiin taiteen vaikutusta opiskelijoihin, ja tulos oli ainakin museoihmisen mielestä loistava: taide lisäsi opiskelijoiden empatiakykyä, kriittistä ajattelua ja suvaitsevaisuutta. Otoskin on kohtuullisen laaja, 10 000 henkeä. Heidät vietiin tunnin opastukselle taidemuseoon, jossa oppaan johdolla keskusteltiin viidestä eri teoksesta. Kun puolet luokista oli käynyt kierroksella, teetettiin testi, jossa oppilaiden piti analysoida entuudestaan tuntematonta maalausta. Lisäksi heiltä testattiin "historical empathy and tolerance", jonka oikeasta käännöksestä tai testin luonteesta en ole ihan varma. Opiskelijat, jotka olivat käyneet museossa, olivat suvaitsevampia ja kriittisempiä ja ymmärsivät myös menneisyyden ihmistä paremmin.

Hienoa, siis! Tähän ainakin itse oppaana ja nykyään museolehtorina pyrin. Vastaan mielummin kysymykseen miksi kuin mitä, tai herättelen kuulijat vastaamaan. Taiteen suhteen kokemus on enemmän katsojan silmässä, ja varmasti oppilaiden henkiseen kehitykseen vaikutti se, että museoon tutustuttiin oppaan johdolla eikä yksin. Kasvattaako pelkkä taiteen katsominen ihmistä, vai helpottaako kehitystä aiheesta keskusteleminen ja kenties oikeaan suuntaan työntäminen?

Olen työskennellyt lähinnä kulttuurihistoriallisissa museoissa, joissa tietoon suhtaudutaan eri tavalla kuin taidemuseossa. Taidetta katsoessa voi ihan rehellisesti kysyä, mitä kukin kuvassa näkee, ja jokaisen vastaus on ihan yhtä oikea. Taiteen herättämät tunteet ja ajatukset ovat kaikki totta. Historiallisessa museossa faktoja on enemmän, ja ne myös ohjaavat opastusta tarkemmin. Oppaan oletetaan tietävän, mikä tuo on, kuinka vanha se on ja miten sitä on käytetty. Mutta miksei historiallisessa museossa kysyttäisi, miltä katsojasta tuntuu ja mitä ajatuksia käynti hänessä herättää? Tätä käytetään lähinnä vanhempien ihmisten kanssa, muistelukierroksilla. Mutta ihan yhtä hyvin nuori voi ihmetellä, asuivatko ihmiset ennen näin ahtaasti ja tuollaistako tehtaassa oli.

Kuka maalasi mammutin?

National Geographic julkaisi todella mielenkiintoisen artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan varhaisimpia luolamaalauksia ovat taiteilleet lähinnä naiset.Tällaiseen tulokseen on päätynyt arkeologi Dean Snow Pennsylvania State Universitysta analysoituaan maalausten yhteydestä löytyneitä kädenjälkiä. Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että miesten ja naisten kädet eroavat toisistaan, ja sormien pituutta ja niiden välisiä suhteita vertailemalla Snow huomasi, että suurin osa, kolme neljäsosaa, muinaisista vertailukelpoisista kädenjäljistä näyttäisi kuuluvan naisille.

Ranskalaisen Pech Merle -luolan seinästä löytynyt 25 000 vuotta vanha maalaus, jossa täplikkäitä hevosia ja muutama kädenjälki. (Kuva: http://images.nationalgeographic.com/wpf/media-live/photos/000/101/cache/pech-merle-spotted-horses-mural_10134_600x450.jpg, Dean Snow.)

Tutkimus ei ole kovinkaan laaja, sillä analysoitavia kädenjälkiä oli vain 32, ja vertailuaineistona käytettiin Pennsylvanian yliopiston lähellä asuvien eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kädenjälkiä. Näiden lukumäärä ei jutusta käy ilmi. Snown kehittämä ohjelma tunnisti 60% varmuudella modernien kädenjälkien sukupuolen, joten kovin luotettavaksi ei menetelmää voi sanoa.

Piti tutkimustulos paikkansa tai ei, on tällainen työ mielenkiintoista ja tärkeää. Suurin osa tutkijoista on olettanut, että saaliseläimiä ja metsästystä kuvaavat luolamaalaukset ovat miesten tekemiä, koska metsästys on nykyään miehinen laji. Menneisyyteen, etenkin näin kauas, projisoidaan herkästi nykyajan käsityksiä sukupuolirooleista ja aikalailla kaikesta muustakin. Meistä on loogista, että mies hankkii ruoan ja nainen hoitaa kodin, ja näin asia on monessa kulttuurissa järjestettykin. Mutta se ei silti tarkoita, että näin on ollut aina ja kaikkialla. Eikä se kerro mitään siitä, kuka metsästyksen dokumentoi luolan seinään. Osa arkeologeista onkin jo ehtinyt kysyä, kertooko maalauksen yhteydessä oleva kädenjälki siitä, kuka teoksen on maalannut. Onhan se teoriassa mahdollista, että joku muu on maalannut kuvan ja joku toinen (kenties nainen) on painanut kädenjälkensä siihen viereen. Nykyihmisestä kädenjälki tuntuu signeeraukselta, mutta oliko se aikalaisille sitä, ei voi tietää.

Bäckaskogskvinnan Historiska museetissa. (Kuva: Jenni Lares)

Mieleen palaa Tukholman Historiska museetiin esihistorianäyttely, jossa on esillä vanhin Ruotsista löytynyt naisen luuranko, Bäckaskogskvinnan. Hän eli noin 9 000 vuotta sitten. Kun hauta löydettiin vuonna 1939, ajateltiin vainajan olevan mies, sillä haudasta löytyi metsästykseen ja kalastukseen tarvittavia välineitä. Osteologian kehittyessä paljastui, että luuranko kuuluikin 35-45-vuotiaalle naiselle, joka on elämänsä aikana synnyttänyt yli kymmenen lasta. Miksi hän on saanut viimeiselle matkalleen metsästys- ja kalastusvälineitä? Nykyihminen pohtii kysymystä, joka aikalaisille on ollut itsestäänselvyys.

Bäckaskogskvinnanin kallosta tehty rekonstruktio kasvonpiirteistä. (Kuva: Historiska museet)

Menneisyys on vieras kulttuuri, ja sellaisena sitä tulee lähestyä. Harva asia on 'itsestäänselvää' tai 'luonnollista', eivätkä menneisyyden ihmiset ajatelleet ja toimineet jollain tavalla vain siksi, että nykyään asiat tehdään näin. Siinä on mielestäni historian tärkein anti, oppia ymmärtämään niitä lukuisia eri tapoja, miten tämä laji on elämisensä ja olemisensa järjestänyt.