Elämää keskiaikaleirillä

Lomani viimeinen viikonloppu kului Hollolan keskiaikatapahtuman leirillä. Tapahtuman yhteydessä järjestettiin ensimmäistä kertaa 1300-luvun loppuun sijoittuva sotilasleiri, johon kutsuttiin keskiajan elävöittäjiä. Väkeä saapui myös Ruotsista, Latviasta ja Englannista. Ilmoittautumisen yhteydessä piti esitellä telttansa ja varusteensa, jos ei ollut jo etukäteen järjestäjille tuttu. Itse osallistuin tapahtumaan räätälikoju Iloisen joutsenen piikana, mutta tapahtumaa edeltävänä päivänä minua pyydettiin hoitamaan telttakunnan ruokahuolto, joten tiskin takana istuminen jäi vähemmälle. Sen edestä sainkin pilkkoa, kohentaa tulta ja hinkata puurokattilaa. Ruuanlaitto kenttäolosuhteissa on kyllä mukavaa, vaikka kolmenkymmenen asteen helle toi hommaan oman hikisen lisänsä.

Räätälikojussa tietysti räätälöitiin. Tässä tasataan mekon helmaa. Molempina päivinä järjestetty huntuklinikka keräsi myös paljon osallistujia. Kuva: Mervi Pasanen.

Telttailu on keskiajan elävöittäjien keskuudessa yleistä, sillä siinä on helpompaa saavuttaa autenttiset olosuhteet. Talvisin vaihtoehtona on lähinnä leirikeskukset ja partiokämpät, joiden majoituskapasiteetti on yleensä pieni, tilat vähemmän keskiaikaiset ja keittiö moderni. Leirissä on mahdollista yöpyä keskiaikaisessa teltassa olkipatjalla ja valmistaa ruokansa padassa avotulella. Joitain myönnytyksiä on toki tehty. Lihat säilytin kylmälaukussa, johon pari kertaa vaihdettiin kallet, vesi tuli kaivon sijaan säiliöstä ja aamulla oli pakko saada kahvia. Kahvi tunnettiin keskiaikana Lähi-idässä, mutta Euroopassa sitä alettiin nauttia vasta 1700-luvulla. Nykyään moni elävöittäjä, allekirjoittanut mukaan lukien, on siihen sen verran addiktoitunut, että pakko se pannukahvi oli puuron viereen iskeä.

Iltapalaksi oli omenapossua, nauris-ohra-porkkanalisuketta, munia, tuorejuustoa ja aamulta ylijääneestä puurosta paistettuja rieskoja. Kuva: Mervi Pasanen.

Ilma oli läkähdyttävän kuuma. Koko Suomessa rikottiin helle-ennätyksiä, ja jouduin kysymään itseltäni, mikä järki on pukeutua villamekkoon ja mennä asumaan pellolle jolle ei ole satanut kahteen viikkoon. Palovaaran takia kaikki tulet piti tehdä joko irralleen maasta tai kaivaa sen sisään. Onneksi minkäänlaista vaaratilannetta ei syntynyt. Mutta kuuma niillä sortsijalkaisilla turisteillakin oli. Keskiaikainen asu suojaa vartaloa palamiselta ihan eri tavalla kuin ne vaatteet, mitä arkena olisin laittanut päälleni. Niin kauan kun valmistaa vaatteensa luonnonkuiduista eikä sekoitteista, ne myös hengittävät. Lisäksi huntu ja mahdollinen hattu (unohdin kotiin) suojaavat niskaa. Tai siis, jonkin verran, eivät loputtomiin. Itse elävöitän tällä hetkellä punaniskaa.

Onneksi lähellä oli järvi. Kävin molempina päivinä uimassa alusmekossani, koska paikalla oli myös runsaasti alaikäisiä, ja puin villamekon siihen päälle. Märkä pellava viilensi ihanasti muutaman tunnin ajan, jonka jälkeen toimenpide piti uusia.

Hyvärilän miehet nousemassa rantaan. Kuva: Mervi Pasanen.

Järveltä tulivat myös hurjat vitaliaanit muinaisuiskollaan. Koska olimme sotaleiri, pitihän sitä taisteluakin elävöittää. Mukana oli yli kymmenen eri yhdistystä neljästä maasta ja nelisenkymmentä sotilasta. Naiset ja yksi parrakas mies toimivat vedenkantajina. Taistelu perustui kuvitteelliseen kuningatar Margareetaa kannattavan herra Markuksen miesten ja Jan Hyvärilän johtamien vitaliaanien kohtaamiseen. Herra Markus on kuullut merirosvojen ryöstävän rantojaan ja lähettänyt miehiään sekä aikakauden uutuuden, tykin, paikalle. Osapuolten välille syntyy sanaharkkaa aiemmin haaksirikkoutuneen laivan lastin omistajuudesta ja valtakunnan oikeasta hallitsijasta, ja kalisteluksihan se sitten meni. Hyvärilä otettiin vangiksi ja eloonjääneille tarjottiin kannukaupalla vettä.

Suomen armeijan kenttäpiispa Pekka Särkiö siunasi sotaväen ennen taistelua. Vaikka yleensä keskiajan elävöityksessä pyritään välttämään uskonnollisuutta, oli se merkittävä osa aikalaisten elämää ja sitä on hyvä tuoda kunnioittavasti esille. Kuva: Mervi Pasanen.

Joidenkin koiranleukojen mielestä keskiajan elävöittäminen on lähinnä kaljanjuontia hassuissa vaatteissa, ja sitäkin tuli kieltämättä harrastettua. Kun yöuinnin jälkeen istuu nuotiolle laulamaan ja juttelemaan muiden samanhenkisten ihmisten kanssa, muistaa taas, miksi tätä hommaa tekee.

Markkinakesä tulee!

Se on kesä ja keskiaikamarkkinat! Viime vuosina melkein jokainen kylä, josta löytyy maininta 1500-luvulta, on alkanut järjestää omia keskiaika- tai muinaismarkkinoitaan. Hienoa, että historia kiinnostaa. Melkein joka markkinapäivään tuntuu löytyvän myös harrastajia kertomaan historianelävöityksestä nykypäivänä. Mahtavaa!

Suurin, kaunein, ja muinaisin on tänään alkavat Turun keskiaikaiset markkinat, joita on vietetty jo vuodesta 1996 lähtien. Maksuton muinaistapahtuma levittäytyy Turun historialliselle keskusta-alueelle ja houkuttelee valtavasti yleisöä. Viime vuonna markkinoilla vieraili 113 000 kävijää.

Villisikapossut ovat aina yhtä suosittuja. Kuva: Keskiaikaiset markkinat

Myös historianelävöittäjien keskuudessa Turku on jokakesäinen kohtaamispaikka. Siellä on kaikki, tai ainakin melkein. Itse olen parina vuonna ollut räätälikoju Iloisen joutsenen messissä. Kollektiivi syntyi jokunen vuosi sitten Elina Sojosen ja Mervi Pasasen ideasta tuoda esille keskiaikaista räätälintyötä. Markkinoiden työnäytösalueella esitellään kyllä perinnekäsitöitä ja vanhoja käsityötekniikoita, mutta keskiajan muotiin ja vaatteidenvalmistukseen keskittyneitä tekijöitä on vähemmän. No, nyt on ainakin tämä. Näytösten ja työpajojen lisäksi kojulla myydään jäsenten tekemiä käsitöitä sekä kaikennäköisiä koruja ja muuta tilpehööriä. Minä olen paikalla perjantai-iltapäivästä eteenpäin, tulkaa moikkaamaan!

Keskiaikaisia tinamerkkejä ja solkia Joutsenen kojulla v. 2012. Kuva: Mervi Pasanen

Vaan eivätpä markkinat siihen lopu! Omaan kesäohjelmaani kuuluvat vielä Hollolan keskiaikatapahtuma (25.-27.7.) ja Hämeen keskiaikamarkkinat (15.-17.8.). Hollolan markkinat ovat entisenä lahtelaisena hyvin läheiset ja muistaakseni ensimmäiset, joilla olen käynyt. Kymmenen vuotta sitten seikkailimme markkinoilla leikariryhmänä paikallisen live-roolipeliyhdistyksen kanssa. Hollolan markkinoita järjestetään vain parillisina vuosina, ja harmillisesti pohjoismaiden suurimman roolipelitapahtuman Ropeconin päällä, joten usein jälkimmäinen on vienyt voiton. Tänä vuonna päätin kuitenkin pitää taukoa ja liittyä iloiseen joukkoon Hollolan keskiaikaleirillä. Leiriin on tulossa myös ulkomaalaisvahvistuksia.

Hollolassa oli ritareita jo vuonna 2004. Kuva: Hollolan keskiaikaseura

Mikä keskiajassa sitten kiehtoo? Varmasti jokaista eri asiat. Osaa kiehtoo fantasiamaailma, jossa on linnoja, ritareita, lohikäärmeitä ja wanhan ajan arvot kunnossa. Toiset tykkäävät miekkailusta ja kolmannet vanhoista käsityötekniikoista. Keskiaikaa voi harrastaa ruuan, juoman, tanssin tai musiikin takia. Pitkän linjan harrastaja ja Iloisen Joutsenen ideoija Elina kävi Yle Suomella puhumassa siitä, miksi hän harrastaa keskiaikaa. Itse olen päätynyt keskiajan pariin lähinnä siksi, että siihen keskittyneitä harrastajia on Suomessa useita. Minua kiinnostavat periaatteessa kaikki aikakaudet, mutta muinais- ja keskiaikaa on helpointa harrastaa. Toki muitakin aikakausia elävöittäviä yhdistyksiä ja ryhmiä on Suomessakin kivikaudesta jatkosotaan, mutta ne ovat pieniä, ja suurin osa heistäkin on aloittanut keskiajalla.

Keskiaika mielletään edelleen pimeäksi ja takapajuiseksi, mikä mulla nostaa aina niskakarvat pystyyn. Keskiajantutkija Reima Välimäki kirjoitti hiljattain ansioituneesti termin käytöstä nykyaikana ja "uudesta keskiajasta". Vaikka kaikki markkinat mainostavat keskiaikaa valoisana ja iloisena, muut mielikuvat istuvat vielä tiukassa. Oikeasti keskiaikaa ei voi niputtaa yhdeksi paketiksi, koska ajanjakso kattaa maantieteellisesti koko Euroopan ja ajallisesti noin tuhat vuotta. Sinä aikana ehtii tapahtua yllättävän paljon, vaikka tiedonvälitys oli mitä oli. Markkinat tarjoavat enemmän karnevaalitunnelmaa, fantasiamaailmaa ja keskikaljaa savituopissa kuin autenttista historiallista kokemusta. Mutta mitäpä siitä? Autenttisuuteen pyrkivän kokemuksen saa asiantuntevista harrastusporukoista, joihin voi tutustua vaikka niillä markkinoilla. Markkinat ovat hyvä paikka tuoda omaa historiaa ja paikallista käsityötä näkyviin, ja toivottavasti muistuttaa nykyihmistä siitä, että meidän tapamme elää ja olla ei ole se ainoa oikea.

Historianelävöitystä näytelmäroolipelien kautta

Eräs rakkaimmista ja pitkäaikaisimmista harrastuksistani ovat näytelmäroolipelit, eli live-roolipelit, eli larppaus. Ensimmäiseen peliini osallistuin kesällä 2002, ja siitä lähtien on harrastuksen puitteissa tullut koettua vaikka mitä. Nuorempana pelasin melkein joka viikonloppu, ainakin kesäisin, ja lukioikäisenä järjestin myös muutaman oman pelin. Yliopistoaikana pelaaminen väheni, osin viikonlopputöiden takia, mutta viime vuosina olen ihan tietoisesti pyrkinyt elvyttämään harrastusta. Osasyy harrastukseni elpymiseen on ollut erityisen laadukkaat ja asiantuntevat historianelävöityspelit.

Näytelmäroolipelaamisesta löytää kohtuullisesti tietoa suomeksi, ja perustietopaketti löytyy esim. Suomen live-roolipelaajien sivuilta. Tiivistettynä kyse on pelistä, jossa jokainen pelaaja pyrkii eläytymään omaan hahmoonsa ja edistämään tälle annettuja tavoitteita. Yleensä pelitila on somistettu (=propattu) joksikin toiseksi tilaksi ja pelaajat eläytyvät hahmoihinsa myös vaatteiden, puhetyylin ja rekvisiitan avulla. Proppauksen taso vaihtelee, mutta ette uskokaan, mitä kaikkea partiokämpistä, seurantaloista ja leirikeskuksista saa aikaan. Pelin lopputulosta ei tiedetä etukäteen, vaan se muotoutuu pelaajien tekemien valintojen kautta.

Vaskiveden perhe Siikalahdella vuonna 1918. Kuva: J. Lares.

Larpeissa ei ole voittajia (ainakaan yleensä), vaan tärkeintä on luoda hyvä pelikokemus ja mielenkiintoisia tilanteita. Monet pelaavat ns. 'play to lose'-tekniikalla, jossa pelaaja yrittää tarkoituksella saada hahmonsa ongelmiin ja vaikeuksiin. Nykyään suosittu tyyli on myös 'suuremman draaman laki', jossa pelaaja pyrkii pelaamaan niin, että pelin teemat etenevät ja syntyy mahdollisimman paljon tapahtumia ja konflikteja. Näin pyritään saamaan kaikille mielekästä pelattavaa ja uusia kokemuksia.

Historiallisten pelien tarkoituksena on yleensä elävöittää jotain tiettyä historian aikakautta, konfliktia tai aatteita. Olen itse eläytynyt esimerkiksi viikingin jalkavaimon, keskiaikaisen nunnan, 1800-luvun kartanonemännän ja punaisen tehtaantytön asemaan. Toukokuun toisena viikonloppuna pelasin nuorta aatelisneitiä, filosofian maisteria, joka oli joutunut keskelle Vienan selkkausta vuonna 1918. Helena Karsten oli osa retkikuntaa, johon kuului maanmittari, botanisti ja folkloristi, ja tarkoitus oli kerätä tietoa niin Suomen kansan menneisyydestä kuin Karjalan metsävarannoista. Pahaksi onneksi samoilla seuduilla seikkaili myös pakomatkalla olevia housukaartilaisia, Vienaa vapauttamaan tulleita heimosotureita ja kaikkien kanssa veljeileviä brittejä. Tappeluhan siitä tuli, ja paikallisille karjalaisille paljon itkettävää. Sipoolainen partiokämppä maastoineen vuonna 2014 muuttui Vienan Karjalaksi vuodelta 1918 ja sai varmasti kaikki pelaajat miettimään kansallisaatetta, sisällissodan mielettömyyttä ja eri osapuolien intressejä tarkemmin. Tässä onkin historiallisten ja muiden roolipelien tärkein tarkoitus: eläytyminen toisen ihmisen asemaan.

Karjalaisia, heimosoturi, folkloristi ja housukaartilainen keskellä Vienaa vuonna 1918. Kuva: Tuomas Tammisto.

Muutama vuosi sitten mentiin saman järjestäjäporukan kanssa useampi vuosi taaksepäin, 1200-luvun saksalaiseen nunnaluostariin. Pelin toinen pääjärjestäjä Mikko Heimola kirjoitti aiheesta keskiajan tutkimuksen seura Glossan lehteenkin (Glossae III/2013). Itse pelasin vanhempaa nunnaa, joka oli kuulunut luostarin paikalla aiemmin sijainneeseen hengelliseen yhteisöön ennen kuin luostari otettiin osaksi läntistä kristikuntaa. Vanhan nunnaporukan touhut edustivat enemmän kansanuskoa kuin virallista sistersiläisyyttä, minkä takia heidät oli hiljalleen syrjäytetty vallasta. Luostarin sisäisten konfliktien lisäksi lisäjännyyksiä saatiin kiertelevistä pyhiinvaeltajista ja Vatikaanin lähettiläistä. Pelin keskeisiä teemoja olivat maallisen ja pyhän kohtaaminen, ideologian ja käytännön väliset ristiriidat, muistitiedon osuus yhteisön synnyssä ja tietysti keskiaikaisen luostarielämän elävöittäminen. Peli kesti lauantaiaamusta sunnuntaiaamuun, joten kävimme vuorokauden aikana läpi katoliset hetkipalvelukset, teimme töitä ja rukoilimme, kuuntelimme hengellisiä tekstejä ruokailujen yhteydessä ja koimme niin pyhiä kuin epäpyhiä näkyjä. Peli oli monen mielestä erityisen onnistunut juurikin uskonnollisten kokemusten ja niihin sisältyvien ristiriitojen luomisessa. Vaikka aihe on herkkä, sitä käsiteltiin mielestäni kunnioittavasti ja monipuolisesti. Yksikään hahmoista tai heidän edustamastaan uskonnollisuudesta ei ollut sen oikeammassa kuin toiset.

Monsantrumin sisaria Ropeconin pukunäytöksen lavalla. Kuva: Nina Lahtinen.

 Kuten historiallisessa draamassa, historialliset pelit törmäävät myös siihen faktaan, että arki ei lopulta ole kovin kiinnostavaa, minään aikakautena. Viena 1918 -pelin järjestäjien kommentti avaa hyvin pelintekemisen prosessia: ensimmäiset puoli vuotta käytettiin aikakauteen perehtymiseen ja taustamateriaalin kirjoittamiseen, toinen puoli vuotta vedettiin mutkia suoriksi jotta saataisiin aikaan hyvä ja mielekäs peli. Hahmoille täytyy luoda tekemistä ja verkostoja, kärjistää konflikteja sekä kirjoittaa ongelmia ja ristiriitoja. Tästä saattaa seurata uskottavuusongelmia tai ainakin se, että todellisuus ei toimi samalla tavalla. Vaikka tosielämässäkin yhden päivän aikana voi tapahtua paljon, pelissä joudutaan lataamaan kaikki paukut siihen että mahdollisimman paljon tapahtuu pelin aikana. Hahmoille ei tule toista tilaisuutta, paitsi jos peli on moniosainen kampanja.


Toisen ihmisen tilanteeseen eläytyminen on äärimmäisen opettava kokemus. Se auttaa ymmärtämään myös nykypäivän tilanteita ja erilaisten ihmisten asemaa, puhumattakaan työkaluista, mitä pelit antavat omassa elämässä eteentulevien ristiriitojen käsittelemiseksi. Esimerkiksi SPR järjestää pelejä, joissa eläydytään pakolaisen asemaan. Palestiinalaisten tekijöiden peli Halat Hisar käännettiin suomeksi ja sen pelautus sai jopa valtakunnallista medianäkyvyyttä. Miehitysvallan alla elämisen todellisuus ja mielettömyys tuotiin ihan lähelle.

Kirjoittaja kartanonrouvana vastaitsenäistyneessä Suomessa. Kuva: J. Lares

Historiallisia näytelmäroolipelejä järjestää nykyään pääosin Harmaasudet ry, joka oli myös Viena 1918 - ja nunnaluostaripelien takana, vaikka myös muut yhdistykset ja yksityiset tahot järjestävät pelejä. Tänä vuonna käynnistyy esimerkiksi 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva Niina Niskasen ja Simo Järvelän Tonnin stiflat -kampanja, johon en valitettavasti mahtunut mukaan, mutta johon toivon voivani osallistua myöhemmin. Viime vuonna pelattu, vuoden 1918 tapahtumiin keskittynyt Miira Oksasen Siikalahti-trilogia saa syksyllä jatkoa Siikalahti 1930 -pelisarjan muodossa. Pelasin Siikalahdessa niin suomenruotsalaista kartanonemäntää kuin aatteellisen herätyksen saanutta rääväsuista punikkia, ja pelikokemus lukeutuu parhaimpiini. Larp-kalenteriin pyritään ilmoittamaan kaikki Suomen tulevat näytelmäroolipelit ja niiden kaltaiset tapahtumat, joten siellä on historiallisten pelien lisäksi edustettuina myös muutkin genret (fantasia, scifi, nykyaikaan tai vaihtoehtotodellisuuteen sijoittuvat pelit, Harry Potter -larpit...).

Historiaan hyppääminen antaa työkaluja myös sen akateemiseen käsittelyyn. Pysyy ainakin taju siitä, että siellä lähteen takana on ihan oikea, joskus elänyt ihminen.

Musiikillinen museokierros Museoiden yössä

Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani musiikillinen museo-opastus on myös omaa käsialaani, yhteistyössä Rahvaanmusiikin kerhon ja erityisesti viime talvena perustamamme Rahvaan laulu -lauluyhtyeen kanssa. Olin Amurin työläismuseokorttelissa oppaana vuosikymmenen vaihteessa, ja toisen laulavan oppaan kanssa yritimme tuoda myös musiikillista osaamistamme esille. Nyt pääsimme kuitenkin toteuttamaan pitkäaikaisen ajatukseni kokonaisesta musiikillisesta opastuksesta, joka keskittyy sellaiseen musiikkiin, mitä puu-Amurissa on 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla laulettu. Musiikki nivotaan museohuoneisiin ja Amurissa eläneiden ihmisten tarinoihin.

Sopivia kappaleita etsiessä törmäsimme Rahvaan laulun kanssa kysymykseen siitä, mikä on kansanmusiikkia ja mikä ei, ja varmasti kierroksellakin sitä joku kysyy. Kansanmusiikkia on vuosisadan kuluessa levytetty ahkerasti, siitä on otettu inspiraatiota uusiin sävellyksiin ja tunnetun artistin tekemästä kansanmusiikkilevytyksestä on voinut tulla yleisön mielestä hänen oma kappaleensa. Olin aika yllättynyt, kun Tapio Rautavaaran Juokse sinä humma ei olekaan vain hänen tunnetuksi tekemänsä, vaan hänen säveltämänsä ja sanoittamansa. Tietysti pohjana on käytetty kansanmusiikkikappaletta, mutta lähinnä tueksi ja inspiraatioksi. Lopputulos voisi olla arkistonauhalta.

Carolan tunnetuksi tekemä Herrojen kanssa pellon laidassa taas on alun perin ruotsalainen kansanlaulu, johon suomalaiset sanat teki vasta Vexi Salmi vuonna 1971. Alkuperäinen teksti kertoo hyvin raadollisestikin nuoren äidin elämästä, kun taas Salmen suomennoksessa on hyvin surkutteleva nuotti, joka lisäksi huipentuu toteamukseen "mä lapsen kanssa nyt kuljen tietä kaitaa". Suomennos myös syyllistää herroja raskaaksi tulleen naisen hylkäämisestä, kun taas ruotsinkielisessä nainen kokee itse olevansa vastuussa. Sitäkään mahdollisuutta ei suljeta pois, että nainen on mennyt naimisiin, ja suree menetettyä nuoruuttaan eikä aviotonta lasta. Suomennoksessa tehdyt valinnat kertovat tietysti omaa tarinaansa aikakauden suhtautumisesta talonpoikaisyhteiskuntaan. Se, mihin tulkintaan esittäjä päätyy, on tietysti vapaasti valittavissa, ja ruotsiksi laulunsa voi lopettaa myös säkeistöön siitä, kuinka ensi kesänä aikoo palata herrojen seuraan. Ruotsinkielistä versiota esittää esimerkiksi Maria Kalaniemi.

Mutta sitähän kansanmusiikki on! Se elää esittäjänsä mukana, ja vaikka nykyään on mahdollisuus tallentaa ainutlaatuinen esitys- tai äänitystilanne, musiikki ei ole toista kertaa sama. Vierastan hirveästi ajatusta "oikeasta" versiosta tai sitä, että jonkin kappaleen voi esittää "väärin". Tulkintoja saa, ja pitää tehdä. Samalla tavalla nykyajan kansanmuusikot valitsevat, minkä version esittävät ja miten.

Meidän tulkinnan voi tulla kuulemaan Amurin työläismuseokortteliin lauantaina 17.5. klo 18 ja 20.30.

Musiikillisia museo-opastuksia on toteutettu muuallakin. Yhden sävellystyöstä on tehty jopa opinnäytetyö Karelia-ammattikorkeakoulun musiikin koulutusohjelmaan. Pohjois-Karjalan museossa on jopa vedetty museokierroksia kokonaan runomitalla laulaen. Siinäpä seuraava haaste!

Museoiden yö la 17.5.

Museoiden yötä vietetään Tampereella jo seitsemännen kerran ensi viikon lauantaina, 17.5. Huolimatta ammatillisesta suuntautumisestani olen itse osallistunut tapahtumaan vain muutaman kerran, mutta olen kokenut sen todella mukavana, vähän erilaisena kaupunkifestivaalina. Väkeä on aina ollut paljon liikenteessä, ja parissa vuodessa tapahtumakin on paisunut. Tänä vuonna on ollut erityisen jännää olla työnsä puolesta mukana järjestelyissä: koordinaattorin työhuone on ihan tuossa vieressä ja olen yksikköni edustajana mukana työryhmässä.

Museoiden yö on juurikin sellaista uudenlaista ajattelua, avautumista ja läheisemmäksi tekemistä mitä osa museomaailmasta on jo pidempään aikaan kuuluttanut. Ilta- ja yöaika antaa mahdollisuuden tavoitella uusia kävijäryhmiä, erityisesti nuoria aikuisia, ja myös testata erilaista ohjelmaa. Tänä vuonna esimerkiksi Höyrykonemuseolla järjestetään steampunk-bileet ja Vapriikki syventää Afrodite-näyttelyn teemoja K-16-opastuksella. Ohjelmaa on muutenkin niin paljon, että kaikkea ei missään nimessä ehdi näkemään. Katso vaikka itse.

Erityisesti suosittelen kuitenkin musiikillista opastusta Amurin työläismuseokorttelissa klo 18 ja 20.30. Kierroksella kuulee lauluja yhteiskeittiöistä ja pihamailta, ja mukana saa laulaa! Kierroksen järjestävät Kulttuurikasvatusyksikkö TAITE ja Rahvaanmusiikin kerho.

Suuressa maailmassa museot kilpailevat jo ravintoloiden ja baarien kanssa illanviettomahdollisuutena. Lontoon museoissa järjestetään kuukausittain Museum Lates -iltoja, joihin sisältyy pop up -näyttelyitä, keskustelutilaisuuksia, hengausta ja tanssia. Tämänkaltaiseen fiilistelyyn Museoiden yökin tähtää, mutta laajan tapahtumatarjonnan takia ilta saattaa mennä juoksemiseksi, jos haluaa nähdä mahdollisimman paljon kerralla. Olisi mahtavaa järjestää samantyyppinen tilaisuus myös syksyisin, mutta tällä hetkellä resurssit eivät riitä siihen. Suomen alkoholilainsäädäntö myös asettaa omat rajoitteensa tarjoiluun.

Mikä museo tarttuu iltaklubiin ensimmäisenä ja kehittää oman konseptinsa?

Ja Museoiden yöhön liittyen vielä ihan ilmainen vinkki: kimppalippu 25 € kannattaa ostaa, jos seurueessanne on 3-5 jäsentä. Eli ota kaverit mukaan! Yksittäinen ranneke maksaa 9 €.

Hyvää vappua!

Blogi on jäänyt vähän hiljaiseloon, vaikka museomaailmassa tapahtuu vaikka mitä mielenkiintoista. Lupaan palata aiheeseen myöhemmin. Sitä odotellessa voi lukea vaikka Tampereen yliopiston verkkolehteen kirjoittamani alustuksen keskiajan vappumeiningeistä ja alkoholikulttuurista. 


Osa Tukholman ammattikunnista piti vuosikokuksensa vappuna, ja tällöin 
järjestettiin myös juomingit. Baltian hansakaupungeissa Valpurin päivä 
ei ollut merkittävä juhlapäivä, mikä kertoo vapun tärkeydestä 
Pohjoismaissa jo satoja vuosia sitten.

Hyvää vappua! Juokaa kohtuudella!

"Alkoholikulttuuri Suomessa ennen ja nyt" ti 4.3. Tampereella!

Ravintelivalistusiltamassa tiistaina 4.3. klo 19 allekirjoittanut puhuu suomalaisesta alkoholikulttuurista ennen ja nyt, keskittyen erityisesti paloviinaa edeltäneeseen aikaan. Saavu sinäkin paikalle! Paikkana Varjobaari, Herwoodin metsä (l. Hervanta, Tampere).

Koska vierivä kivi ei sammaloidu, olen klo 17-18, ennen valistusiltaa, Tampereen Kauppahallin Kahvila Aniittassa opettamassa neulakinnastekniikkaa. Se on tuhansia vuosia vanha käsityötekniikka, jolla tehtiin pipot ja tumput vielä keskiajalla, ennen kuin siirryttiin puikoilla neulomiseen. Tunnin nykertämisen jälkeen voi siirtyä asiantuntevassa seurassa eteläiseen kaupunginosaan tuopin äärelle. Neulakinnasasioita olen puuhannut enemmän käsityöblogini puitteissa.

Nähdään tiistaina!

Mihin museo tarvitsee seiniä?

Suomen museoliitto sai viime vuonna päätökseen Seinätön museo 1.0 -pilottihankkeen, jonka on tarkoitus jatkua tänä keväänä uusilla museoreiteillä. Hankkeessa on kehitetty mobiilisovelluksia yhteistyössä eri museoiden kanssa. Tarkoitus on tutustua museokohteeseen oman puhelimen avulla. Käytännössä reitti koostuu kartasta, jossa on eri kohteita, ja kohdetta klikkaamalla saat siitä lisätietoa. Vastaavanlaisia hankkeita museomaailmassa puuhataan paljon, ja etenkin kulttuuriperinnön julkituomisen ja arvostamisen suhteen tällaiset ohjelmat ovat todella käyttökelpoisia. Seinättömän museon reiteillä on nähtävissä esimerkiksi vanhoja kuvia tapahtumapaikasta. Eikä vastaavanlaisen sovelluksen tekemiseen tarvita välttämättä älypuhelinta ja koodaria, vaan vastaavantyyppisen voi toteuttaa myös paperilla. Tampereen kaupungin kulttuuripalvelut on jo vuosia julkaissut Kulttuuriraitteja, vaikka niihin sisältyvä tietomäärä onkin mobiilisovellusta pienempi.

Museo voi olla näinkin pieni, vaikka tämä menee kuriositeettikategoriaan niin kokonsa kuin sisältönsäkin puolesta. Minimuseo sisältää niin muumion käärinliinaa kuin dinosauruksen kakkaa. Lisätietoja.

Museomaailman trendinä tuntuukin olevan sekä kävijämäärän kasvattaminen sekä museon tuominen ihmisten luo. Museo ei ole pelkkä paikka, mihin mennään, vaan museo voi myös tulla puhelimeesi, työpaikallesi tai vaikka kotiisi. Viime aikoina monessakin museossa on puuhattu liikkuvia matkalaukkumuseoita, joita on helppo esitellä vaikka koululuokille, ikäihmisille tai mielenterveyskuntoutujille. Vuosi sitten julkaistussa Museo-lehdessä (2/2013) elokuvaohjaaja Timo Vuorensola ehdotti Ravintolapäivän tapaista Museopäivää:

"Rakennetaan pop-up-museotapahtuma, vähän kuin ravintolapäivä. Jokaisella on mahdollisuus luoda oma "museo" - järjestää itselleen tärkeitä asioita näytille joko ulos, tai kotiinsa, ja järjestää kierros yleisesti kenties vähemmän merkittävän, mutta itselle sitäkin tärkeämmän aiheen ympärillä. Oikeat museot osallistuisivat tapahtumaan toteuttamalla omia, pieniä pop up -näyttelyitä myös museomiljöönsä ulkopuolelle."

Tällä saataisiin ainakin niitä tavallisten ihmisten tavallisia tarinoita esille! Ravintolapäivän suosioon perustuen Museopäivästäkin voisi tulla aikamoinen hitti.

Miksi museon sitten pitäisi laajentua seiniensä ulkopuolelle? Tärkein syy on saavutettavuus. Yhteinen kulttuuriperintö on yhteistä, ja silloin se täytyy tuoda mahdollisimman monen ulottuville. Suuret galleriat ja tunnetuimmat museotkin esittelevät teoksiaan mobiilisovelluksilla, mikä tukee sekä matkustamaan kykenemätöntä että paikan päällä käynyttäkin. Kuusi parhaaksi rankattua kansainvälistä sovellusta löytyy täältä. Toinen syy on museon edustaman alan tuominen lähelle tavallisen ihmisen elämää. Historia ei ole vain vanhoja esineitä vitriinissä, vaan jatkuvasti ympärillämme ja nähtävissä jokapäiväisten kävelyreittien varrella. Taidetta ei ole vain galleriassa tai museossa, vaan jakokaapeissa, julkisissa tiloissa ja puistoissa. Ymmärtämällä ympäristöämme osaamme myös arvostaa sitä paremmin.

Kansainvälinen museolaulu

Edellisestä blogauksesta innostuneena päätin tuupata tämänkin hengentuotteen eetteriin. Työväenmuseo Werstaan 20-vuotista taipaletta juhlittiin viime vuonna koko vuosi. Sanoitin uudelleen Kansainvälisen museon wanhojen työtekijöiden juhlaan. Tekstiä kommentoivat ja esityksessä avustivat museolehtorit Karoliina Suoniemi ja Anne Lahtinen. Laulu jaettiin vieraille punaiselle paperille painettuna, joten lauluun saattoi kunnon työläishengessä yhtyä.

Kansainvälinen museolaulu

(säv. Kansainvälinen

san. J. Lares)

Työn orjat museoon nyt tulkaa

maan ääriin kuuluu kutsu tää

Nyt teidän muistot pannaan talteen

perinne jää elämään!

Tehdashalleihin me teemme paikan

ihmisen mittaisen

historian sieltä esiin kaivan

vuoden kahdenkymmenen

:;Tää on viimeinen kierros

ryhmääni liittykää

niin huomispäivänä kansat

enemmän taas ymmärtää;:

Lentokoneasentajat, homot,

työttömäksi jääneet suutarit

pyykkimuijat, tulitikkutehtaat

ja kaikki santrat sentraalin

Teille paikka museosta löytyy

muistot kirjaan painetaan

siitä kävijäkin paljon hyötyy

ja näkökulmaa laajentaa

Tää on viimeinen kierros...

Ei ole raha enää este

museovierailuun

kun ilmaiseksi pääsee sisään

palkka muuhun tuhlautuu!

Nälkä meil’ on aina vieraanamme

pitää saada suurempaa

ensin kuurot saatiin museoomme

nyt setä Lenin tulla saa

Tää on viimeinen kierros…

Millaisen (Lenin-)museon sinä haluat?

Entinen työnantajani Työväenmuseo Werstas on alkanut laajentua museokeskukseksi, jos ei nyt ihan vielä kaupugin ylläpitämän Vapriikin veroiseksi. Viime vuonna Kuurojen museo yhdistyi Werstaaseen, ja tämän vuoden alusta alkaen myös perinteikäs Lenin-museo on tullut sen osaksi. Lenin-museon perusnäyttely on Neuvostoliiton ajalta, vuodelta 1982, ja vaikka näyttelyn museoiminen sinänsä olisi mielenkiintoinen ratkaisu, "museo museossa", puuhataan Werstaalla näyttelyn uudistamista. Ja millä tavalla sitä puuhataan!

Kuva: http://www.tkm.fi/lehdistokuvat/Leninmuseo/ylos_toveri.jpg

Lenin-museoon avattiin muutama viikko sitten näyttely, joka kysyy yleisöltä, millaisen Lenin-museon he haluvat. Lenin-museoon liittyy varmasti monella vahvoja tunteita, ja onhan se itsessäänkin arvokas esimerkki brezneviläisestä historiankirjoituksesta ja neuvostoliittolaisesta näyttelyestetiikasta. Tampereelle matkaavien venäläisten keskuudessa museo on myös suosittu, koska vastaavanlaista ei heilläkään ole paljoa säilynyt. Tila on tietysti ainutlaatuinen: samassa salissa Lenin ja Stalin tapasivat ensi kertaa vuonna 1905.

Museoiden yhdistyminen ja perusnäyttelyn uudistaminen on herättänyt mielenkiintoa myös valtakunnallisissa medioissa. Paikallinen Aamulehti julkaisi hyvin samantyyppisen uutisen kuin YLE, mutta nettiversiossa pois jäi kritiikki yleisölähtöistä uudistamista kohtaan. Paperilehdessä toimittaja epäili, myykö Werstas omaa ammattitaitoaan kysymällä kansalta, mitä se haluaa, eikä tarjoamalla sitä, mikä on oikein ja hyvää. Tarvitaanko museoammattilaisia enää ollenkaan, jos yleisö saa itse suunnitella museonsa? Sortuuko perinteikäs, vanhoja arvoja vaaliva museomaailma halpaan klikkailuun ja "tykkäämiseen"?

Huoli on pidemmällä tähtäimellä aiheellinen, mutta tässä mittakaavassa suomalaisen museoalan tulevaisuudesta ei kannata huolehtia. Kyllä sitä vanhaa ja perinteikästä tässä museoiden luvatussa maassa riittää. Näyttelyn tarkoitus tuskin on toteuttaa yleisön ideat sellaisenaan, vaan nekin ajatukset käyvät läpi museoammatillisen seulan, ja varmasti useampi näkökulma nostetaan esille. Werstaallahan tästä on jo kokemusta: Suomettunut Suomi -kiertonäyttelyssä nostettiin esille niin neuvostonostalgiaa, ystävyyskaupunkitoimintaa kuin toisinajattelijoiden ja kriitikkojen vaimentamista karhun kainalossa. Eivätkä siitäkään kaikki pitäneet.

Mielipiteensä Lenin-museosta voi sanoa itse näyttelyssä, Facebookissa (josta löytyy myös pari ihanaa kuvaa lisää) tai sähköpostilla uusileninmuseo@tyovaenmuseo.fi.

Prinssistä prinsessaksi

YLE julkaisi eilen brittiarkeologi Judith Weingartenin haastattelun arkeologisten 
löytöjen sukupuolisidonnaisuudesta. Aseiden kanssa haudatut vainajat on ennen modernia luuanalyysiä määritelty miehiksi ja koristautuneet naisiksi. Haastattelusta selviää, että vanhoja hautoja tutkittaessa käsitystä vainajan sukupuolesta on monesti jouduttu korjaamaan, ja esimerkiksi keihään kanssa haudattu etruskiprinssi olikin oikeasti prinsessa. Vanhemmassa uutisessa italialainen tutkija kertoo keihään symboloineen naisen suhdetta saman haudan tuhkattuun miesvainajaan, kun taas Weingartenin mielestä keihäs ei voi kertoa muusta kuin naisen johtavasta asemasta yhteisössään. 

Kirjoitin aiheesta pidemmälti lokakuussa, kun kalliomaalausten tekijöiksi alettiin epäillä naisia. Aiemmin metsästystä ja saaliseläimiä kuvaavat maalaukset oli ajateltu miesten tekemiksi, koska miehet ovat 'aina' huolehtineet metsästyksestä. Näin ei suinkaan ole ollut, kuten tuosta kirjoituksestakin selviää.

Monella on se käsitys, että sukupuoliroolit ovat jotenkin luonnollisia ja ennalta määrättyjä, ja siksi niitä nähdään menneisyydessä niin hanakasti. Tasa-arvoon pyrkivässä nykyajassakin menneisyys nähdään kokonaisuudessaan aikakautena, jolloin nainen oli kotona ja mies huolehti toimeentulosta, vaikka käsitys periytyy vain sadan vuoden takaa. Todellisuus on huomattavasti monipuolisempi ja -arvoisempi kuin nykyaika haluaa sen nähdä:

Virhetulkinnat kertovat taipumuksesta tulkita menneisyyttä nykyisten tapojen ja arvojen valossa, mutta samalla luodaan menneisyydelle jälkikäteen käytäntöjä, joilla oikeutetaan yhteiskunnan nykytilaa, sanoo Weingarten.

– Silloin toistetaan käsitystä, jonka mukaan nainen oli passiivinen hahmo ihmiskunnan evoluution näyttämöllä. Hän keräili vaiti ravintoa ja kasvatti lapsia taustalla. Samaan aikaan miehet valmistivat kiviaseita ja olivat kommunikaatio- ja kauppaverkoston ytimessä.

Eikä keskustelu pyöri vain etruskiprinsessojen ympärillä. Tina Lauritsen ja Ole Thirup Kastholm Hansen pohtivat mainiossa artikkelissaan transvestiittiviikinkejä. Mitäköhän siihen sanoisivat eilen Subilla alkaneen tv-sarjan tekijät? Eikä näkökulman muutos koske ainoastaan unohdettuja luita, vaan historiantutkimuksenkin puolella sovelletaan nykyään gender- ja queer-aiheita. Tästä hyvänä esimerkkinä viime keväänä Turun yliopistossa väitellyt kulttuurihistorioitsija Tom Linkinen.

Jos genderarkeologia kiinnostaa enemmänkin, antropologian professori ja arkeologi Rosemary A. Joycen blogi Ancient Bodies, Ancient Lives käsittelee kysymystä laajemmin.

Muista epäillä!

Rentouttavaa joulua!

Joulusta riittää joka vuosi paljon uutisoitavaa. Erinäköisiin pyhiin liittyy myös kansanperinne- ja historiauutisia. Tällä kertaa YLE haastatteli tapakouluttaja Kaarina Suonperää jouluperinteiden kansainvälisyydestä. Tarina on tuttu: joulukinkku ja -kuusi ovat saksalaista perua, eivätkä riisipuuro tai rusinasoppa kuulu suomalaiseen perinteeseen, koska riisiä tai rypäleitä ei täällä kasva.

Jutun lopussa Suonperä vaatii opettamaan lapsille oikeita, suomalaisia perinteitä, joiksi hän nimeää lanttulaatikon ja ohrapuuron. Tosin mainitsematta jää ohran yleisyys koko Euroopassa esiteollisena aikana ja laatikkoruokien yleistyminen vasta 1900-luvun puolella.

Tällaisissa jutuissa minua häiritsee ajatus siitä, että jos perinne on tullut jostain muualta, se ei missään ajassa voi juurtua osaksi suomalaisia tapoja. Samalla mitätöidään se kokemus, mikä monella kuusesta tai jouluherkuista on. Perinteet muuttuvat ja niitä tulee lisää. Kukin tehköön jouluna sitä, minkä itse kokee tärkeäksi, oli se sitten itäistä tai läntistä perinnettä tai vaikka se kamala Coca-cola -joulupukki.

Perinne on hyvä tuntea, ja minua ainakin kiinnostaa suunnattomasti tapakulttuurin historia ja juuret. Mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi syödä tiettyjä ruokia tai olla viikon verran päissäni, koska niin wanha cansakin teki. Minä vietän joulua niiden perinteiden mukaan, mitkä itse koen läheisiksi, eikä muiden tarvitse niitä noudattaa, jos eivät itse niistä pidä. Näin saadaan jokaiselle rauhallinen ja rentouttava, stressivapaa joulu. Ja se, jos mikä on jouluperinne: syöminen ja laiskottelu.

Rauhallista joulua ja toiveikasta uutta vuotta kaikille!

Museosta fiksumpana ulos

Yhdysvalloissa tutkittiin taiteen vaikutusta opiskelijoihin, ja tulos oli ainakin museoihmisen mielestä loistava: taide lisäsi opiskelijoiden empatiakykyä, kriittistä ajattelua ja suvaitsevaisuutta. Otoskin on kohtuullisen laaja, 10 000 henkeä. Heidät vietiin tunnin opastukselle taidemuseoon, jossa oppaan johdolla keskusteltiin viidestä eri teoksesta. Kun puolet luokista oli käynyt kierroksella, teetettiin testi, jossa oppilaiden piti analysoida entuudestaan tuntematonta maalausta. Lisäksi heiltä testattiin "historical empathy and tolerance", jonka oikeasta käännöksestä tai testin luonteesta en ole ihan varma. Opiskelijat, jotka olivat käyneet museossa, olivat suvaitsevampia ja kriittisempiä ja ymmärsivät myös menneisyyden ihmistä paremmin.

Hienoa, siis! Tähän ainakin itse oppaana ja nykyään museolehtorina pyrin. Vastaan mielummin kysymykseen miksi kuin mitä, tai herättelen kuulijat vastaamaan. Taiteen suhteen kokemus on enemmän katsojan silmässä, ja varmasti oppilaiden henkiseen kehitykseen vaikutti se, että museoon tutustuttiin oppaan johdolla eikä yksin. Kasvattaako pelkkä taiteen katsominen ihmistä, vai helpottaako kehitystä aiheesta keskusteleminen ja kenties oikeaan suuntaan työntäminen?

Olen työskennellyt lähinnä kulttuurihistoriallisissa museoissa, joissa tietoon suhtaudutaan eri tavalla kuin taidemuseossa. Taidetta katsoessa voi ihan rehellisesti kysyä, mitä kukin kuvassa näkee, ja jokaisen vastaus on ihan yhtä oikea. Taiteen herättämät tunteet ja ajatukset ovat kaikki totta. Historiallisessa museossa faktoja on enemmän, ja ne myös ohjaavat opastusta tarkemmin. Oppaan oletetaan tietävän, mikä tuo on, kuinka vanha se on ja miten sitä on käytetty. Mutta miksei historiallisessa museossa kysyttäisi, miltä katsojasta tuntuu ja mitä ajatuksia käynti hänessä herättää? Tätä käytetään lähinnä vanhempien ihmisten kanssa, muistelukierroksilla. Mutta ihan yhtä hyvin nuori voi ihmetellä, asuivatko ihmiset ennen näin ahtaasti ja tuollaistako tehtaassa oli.

Kuka maalasi mammutin?

National Geographic julkaisi todella mielenkiintoisen artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan varhaisimpia luolamaalauksia ovat taiteilleet lähinnä naiset.Tällaiseen tulokseen on päätynyt arkeologi Dean Snow Pennsylvania State Universitysta analysoituaan maalausten yhteydestä löytyneitä kädenjälkiä. Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että miesten ja naisten kädet eroavat toisistaan, ja sormien pituutta ja niiden välisiä suhteita vertailemalla Snow huomasi, että suurin osa, kolme neljäsosaa, muinaisista vertailukelpoisista kädenjäljistä näyttäisi kuuluvan naisille.

Ranskalaisen Pech Merle -luolan seinästä löytynyt 25 000 vuotta vanha maalaus, jossa täplikkäitä hevosia ja muutama kädenjälki. (Kuva: http://images.nationalgeographic.com/wpf/media-live/photos/000/101/cache/pech-merle-spotted-horses-mural_10134_600x450.jpg, Dean Snow.)

Tutkimus ei ole kovinkaan laaja, sillä analysoitavia kädenjälkiä oli vain 32, ja vertailuaineistona käytettiin Pennsylvanian yliopiston lähellä asuvien eurooppalaisperäisten amerikkalaisten kädenjälkiä. Näiden lukumäärä ei jutusta käy ilmi. Snown kehittämä ohjelma tunnisti 60% varmuudella modernien kädenjälkien sukupuolen, joten kovin luotettavaksi ei menetelmää voi sanoa.

Piti tutkimustulos paikkansa tai ei, on tällainen työ mielenkiintoista ja tärkeää. Suurin osa tutkijoista on olettanut, että saaliseläimiä ja metsästystä kuvaavat luolamaalaukset ovat miesten tekemiä, koska metsästys on nykyään miehinen laji. Menneisyyteen, etenkin näin kauas, projisoidaan herkästi nykyajan käsityksiä sukupuolirooleista ja aikalailla kaikesta muustakin. Meistä on loogista, että mies hankkii ruoan ja nainen hoitaa kodin, ja näin asia on monessa kulttuurissa järjestettykin. Mutta se ei silti tarkoita, että näin on ollut aina ja kaikkialla. Eikä se kerro mitään siitä, kuka metsästyksen dokumentoi luolan seinään. Osa arkeologeista onkin jo ehtinyt kysyä, kertooko maalauksen yhteydessä oleva kädenjälki siitä, kuka teoksen on maalannut. Onhan se teoriassa mahdollista, että joku muu on maalannut kuvan ja joku toinen (kenties nainen) on painanut kädenjälkensä siihen viereen. Nykyihmisestä kädenjälki tuntuu signeeraukselta, mutta oliko se aikalaisille sitä, ei voi tietää.

Bäckaskogskvinnan Historiska museetissa. (Kuva: Jenni Lares)

Mieleen palaa Tukholman Historiska museetiin esihistorianäyttely, jossa on esillä vanhin Ruotsista löytynyt naisen luuranko, Bäckaskogskvinnan. Hän eli noin 9 000 vuotta sitten. Kun hauta löydettiin vuonna 1939, ajateltiin vainajan olevan mies, sillä haudasta löytyi metsästykseen ja kalastukseen tarvittavia välineitä. Osteologian kehittyessä paljastui, että luuranko kuuluikin 35-45-vuotiaalle naiselle, joka on elämänsä aikana synnyttänyt yli kymmenen lasta. Miksi hän on saanut viimeiselle matkalleen metsästys- ja kalastusvälineitä? Nykyihminen pohtii kysymystä, joka aikalaisille on ollut itsestäänselvyys.

Bäckaskogskvinnanin kallosta tehty rekonstruktio kasvonpiirteistä. (Kuva: Historiska museet)

Menneisyys on vieras kulttuuri, ja sellaisena sitä tulee lähestyä. Harva asia on 'itsestäänselvää' tai 'luonnollista', eivätkä menneisyyden ihmiset ajatelleet ja toimineet jollain tavalla vain siksi, että nykyään asiat tehdään näin. Siinä on mielestäni historian tärkein anti, oppia ymmärtämään niitä lukuisia eri tapoja, miten tämä laji on elämisensä ja olemisensa järjestänyt.

Uusia töitä

Aloitin viime viikolla kulttuurikasvatusyksikkö TAITEssa museolehtorina. Paikka täytettiin aika pikaisesti, enkä ole vielä ihan täysin tottunut muuttuneeseen statukseeni ja päivärytmiin. Mutta paikka vaikuttaa mukavalta ja mielenkiintoiselta, ja erityisen innoissani olen siitä, että olen vihdoin työssä, joka ei ole pelkästään suorittavaa, vaan johon kuuluu suunnittelua, ideointia ja oma-aloitteisuutta. Tietyt raamit minullakin tietysti on, ja määräaikainen sopimus, mutta mikäs tässä.

Perehdytystä museolehtorin tehtäviin Mediamuseo Rupriikissa.

TAITE on tamperelainen museopedagogian ja kulttuurikasvatuksen monialainen yksikkö, joka tuottaa niin Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmaa kuin vauvojen värikylpyjä ja ohjelmaa ikäihmisille. Toimintaa ei ole sidottu mihinkään tiettyyn museoon eikä vain kaupungin toimijoihin, vaan yhteistyötä tehdään monien eri tahojen kanssa. Myös museopedagogiasta ajatellaan laajemmin kuin pelkkänä näyttelyvierailuna: näyttelyn kokemusta ja sanomaa syvennetään esimerkiksi tanssin, musiikin tai sirkuksen avulla. Tavoitteena on saada Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelma osaksi koulujen opetussuunnitelmaa, jolloin jokaisella luokka-asteella tutustuttaisiin eri taiteenlajeihin.

Kenttä on laaja, eikä viikon jälkeenkään minulle täysin selvä, mutta mukana mennään ja parhaani teen. Tämä on arvokasta työtä, jota haluan omalta osaltani olla edistämässä. Kulttuuri kuuluu kaikille, joten sitä on parasta edistää yhteisin varoin.

Werstasta esittelemässä

Olin viime syksynä Työväenmuseo Werstaalla korkeakouluharjoittelussa, mitä ennen olin työskennellyt samassa paikassa oppaana useamman vuoden. Ehkä siitä syystä minua pyydettiin edustamaan museota International Metropolis Conferencea varten. Kansainvälisille vieraille tehtiin esittelyvideoita Tampereen eri kohteista, ja toivottavasti näiden perusteella turistit ovat löytäneet sopivaa tekemistä. Unohdin ihan kokonaan, että olin tällaiseen osallistunut, kunnes ihan toista kautta törmäsin näihin videoihin. Ne ovat suomenkielisiä, mutta englanniksi tekstitettyjä.

Study Visitit löytyvät YouTubesta, joten näitä kannattaa hyödyntää jatkossakin, jos sinulle on tulossa vieraita Tampereelle! Tässä oma esiintymiseni:
 

Graduttaako?

Oma iso G:ni valmistui viime keväänä, mutta moni yliopisto-opiskelija kamppailee sen kanssa edelleen. Omaan ahdistukseensa voi löytää vertaistukea vaikkapa tästä blogista: Graduttaa.

Suurin osa ahdistuksesta johtuu siitä, että gradulle kasataan niin paljon paineita. Koko opiskelun oletetaan tähtäävän siihen, että gradusta tulisi mahdollisimman hyvä, ja monella alalla kehotetaan miettimään aihetta jo ensimmäisinä opiskeluvuosina. Ongelma vain on se, että siinä vaiheessa omasta alasta ja sen tutkimustraditiosta tai lähteistä on tuskin mitään hajua.

Jos ei aio jäädä yliopistolle ja tarkoitus olisi vain päästä sieltä pois, kannattaa mennä helpoimman kautta: helposti rajattava aihe ja aineisto, historian puolelta mahdollisimman läheltä tai selkeältä, paljon tutkitulta aikakaudelta ja suomenkielinen lähdeaineisto. Itse en omassa gradussani toteuttanut yhtäkään näistä ohjeistani, mutta omapa oli valintani. Kun aihe on helposti käsiteltävä ja lähestyttävä, saa siitä myös helposti loogisen kokonaisuuden, jossa ei välttämättä ole uusia tutkimustuloksia tai mullistavaa otetta, mutta ei gradussa tarvitse olla. Tietysti jos on innostunut aiheestaan, on siitä helpompi kirjoittaa, vaikka vastoinkäymisiäkin tulisi. Tärkeää on miettiä, mitä sillä gradulla aikoo valmistumisen jälkeen tehdä.

On tietysti hienoa, jos pääsee tekemään lopputyönsä sellaiselle yritykselle tai taholle, johon työllistyy valmistuttuaan (kuten teknisemmillä aloilla), tai hankkii gradun kautta sellaista tietämystä, josta on valtavasti hyötyä työnhaussa. Mutta esimerkiksi historian maistereista suurin osa työllistyy opettajiksi, toimittajiksi tai museoalalle, jolloin gradun aiheella tai arvosanalla ei ole välttämättä mitään väliä. Toisaalta olen myös kuullut, että historianopettajiksi on niin paljon tunkua, että hyviä hakijoita on pakko arvottaa jollain tavalla.

Eräs aiheen kanssa kamppaileva ystäväni oli saanut loistavan neuvon, jota pitäisi jakaa jo opiskeluvaiheessa: gradu on tekstityyppi. Myös seuraavasta, tuntemattoman ajattelijan kaaviosta voi olla apua:

Kandidaatintyössä pitää osoittaa osaavansa lukea tieteellistä tekstiä.
Gradussa pitää osoittaa osaavansa kirjoittaa tieteellistä tekstiä.
Lisensiaatintyössä pitää osoittaa, että ymmärtää lukemansa.
Väitöskirjassa pitää osoittaa, että ymmärtää kirjoittamansa.

Onnea siihen.

Reissussa

Johan sitä on oltu reissussa: ensin viikko New Yorkissa, kaksi Edmontonissa, viikko Tampereella roolipeli- ja animetapahtuma Traconia järjestämässä, viikko siitä toipumista Helsingissä. Nyt Tampereella, toistaiseksi. Facebookissa törmäsin jälleen kerran tähän hienoon runoon, jonka jaan nyt teillekin. Dust if you must, mutta kyllä se kaaos sinua jaksaa odottaa. Asunnossani vierailleiden mukaan tätä ei saisi edes kutsua kaaokseksi, mutta kyllä minä haluaisin pitää kotini vähän paremmassa järjestyksessä. Edes niiden vieraiden takia.

  

Kuvia, matkakertomusta, museotärppejä ja muuta ilmestynee tännekin piakkoin. Nyt kun on aikaa.

Kotkaniemi ja muita säästökohteita

Viime viikolla Museoviraston toiminta ylitti uutiskynnyksen, ja Ilta-Sanomat uutisoi presidentti Svinhufvudin kotitalon olevan myynnissä. Tämä tietysti kirvoitti kommentin päätoimittaja Ulla Appelsinilta ja nopean pelastustarjouksen kyläkauppias Keskiseltä. Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaneen presidentin koti ei saa mennä ainakaan venäläisille, hän totesi. Tällaisen Suomen museomaailman mittakaavassa valtavan uutisvyöryn jälkeen Museovirasto kiirehti toppuuttelemaan, että Kotkaniemen ja muiden ei-strategisten kohteiden myynti on vasta ehdotus, eikä päätöksiä tehdä kuin vasta syksyllä, ja jos se päädytään myymään, ei sitä kenelle tahansa ja millä ehdoilla tahansa myydä. Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostetin mielestä Kotkaniemen myynti Keskiselle on mahdollinen, kunhan tämä sitoutuu tiettyihin ehtoihin. Varmasti Keskisen tarjous kuulostaa houkuttelevalta, kunhan hän kantaa vastuun museotoiminnasta paikan päällä. Myyntikohteissa saattaa olla sekin mahdollisuus, että Museovirasto itse tulee niihin vuokralaiseksi, jolloin ylläpitokulut (ehkä) vähenevät.

Svinhufvud työhuoneessaan. Kuva: Jussi Helttunen, Ilta-Sanomat.

 Koko tämä kohu siis syntyi Museoviraston laatimasta listasta, jossa sen omistamat kohteet on jaoteltu strategisiin ja ei-strategisiin. Ei-strategiset kohteet voidaan tarvittaessa ja eri sopimuksella myydä, jos näin päätetään. Ilta-Sanomien julkaisema 'hinnasto' on arvio, jonka perusteella lasketaan kohteiden vuokrahinta, jos kohteita myydään Senaatti-kiinteistöille ja Museovirasto jää niihin vuokralaiseksi. Varsinainen kauppahinta on sitten asia erikseen, mutta tätä voi pitää Museoviraston arviona kohteiden rahallisesta arvosta.

Ilta-Sanomissa 1.8. julkaistu lista. Klikkaa isommaksi! Kuva: Suomen museoliitto.

Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoitti jo pari viikkoa sitten Suomen museoliiton blogiin aiheesta. Ajatus kiinteistöjen myynnistä saattaa kuulostaa kauniilta, sillä se vähentäisi kiinteistöjen ylläpitokuluja. Käytännössä kuitenkin Museovirasto on osaan kohteita ainoa mahdollinen vuokralainen, jolloin Senaatti-kiinteistöt (tai jokin muu omistaja) voi määrätä vuokran mielivaltaisesti.

"Käytännössä tämä tarkoittaa nykyisten Museoviraston kohteiden osalta sitä, että ”kohteiden ylläpidon ja korjausten kustannukset katettaisiin omaisuuden siirron jälkeen vuokratuloilla, jotka Senaatti-kiinteistöt saisi kiinteistövarallisuuden vuokraamisesta Museovirastolle”. Museoviraston vuokra koostuisi pääomavuokrasta ja ylläpitovuokrasta."

--

"Selvityksen mukaan Museoviraston vuokramenot ovat vuodesta 2010 nousseet kepeät 71,6 %. Yhdeksi syyksi nostettiin jo tehty Kansallismuseon siirto Senaatille. Selvityksessä todetaan myös, että henkilöstömenot ja vuokrat ovat selvästi suurin kuluryhmä ja näiden osuus tulee edelleen kasvamaan – ei tosin henkilöstömenojen, jotka ovat vuokramenojen nousukaudella vähentyneet 1,7 miljoonaa euroa. Järjestely merkitsee toteutuessaan nykyiseen verrattuna joko:

1.   kiinteistömenot kasvavat vuositasolla vähintään Senaatin tuottotavoitteen verran 
2.   kiinteistöihin käytetään vuositasolla rahaa vähemmän vähintään Senaatin tuottotavoitteen verran"

Lainaus: Kimmo Levä: Arvotonta touhua Museoviraston kiinteistöillä, http://museoliitto.blogspot.fi/2013/07/arvotonta-touhua-museoviraston.html

Museovirasto on todella tiukoilla. Edellisen kerran uutiskynnys ylittyi vuonna 2012, kun viraston budjettia leikattiin lähes kolmella miljoonalla eurolla ja edessä olivat mittavat irtisanomiset ja uudelleenjärjestelyt, ennen kuin edellistä organisaatiouudistusta oltiin edes ehditty toteuttaa. Eläke- yms. järjestelyillä irtisanottuja ei lopulta ollut kuin kymmenkunta, mutta Museovirasto joutui sulkemaan sellaisia kulttuurihistoriallisia kohteita kuten mainittu Kotkaniemi ja Paikkarin torppa.

Ongelma on niinkin perustavanlaatuinen kuin se, onko kulttuuriperinnöllä rahallista arvoa ja onko sen tarkoitus tuottaa voittoa. Voiko kulttuurihistoriallisesti arvokkaita linnoja, kartanoita ja muinaisjäännöksiä arvottaa liiketalouden periaatteiden mukaan? Maksaako presidentin koti enemmän kuin vastaavanlainen, yksityisomistuksessa oleva talo? Pitääkö toiminnan tuottaa voittoa, vai onko jo voitto sinänsä, että nämä kohteet pysyvät kunnossa? Mielestäni Museoviraston kohteiden myynnissä ei sinänsä ole ongelmaa, kunhan ostaja sitoutuu kohteen yllä- ja avoinnapitoon sekä ymmärtää kohteen arvon. Museotyö tuottaa harvemmin voittoa, mutta sitä tehdäänkin muista lähtökohdista. Kimmo Levän sanoin: "Museoviraston kiinteistöt ovat kansallista pääomaa ja Suomi-brändiä. Niiden ylläpito on kilpailukykyisen sivistysvaltion keskeisimpiä tehtäviä." Miten varmistetaan se, että ostaja sitoutuu kohteen ylläpitoon ja harjoittamaan siellä museotoimintaa? Sopimus voidaan aina tehdä, mutta sopimuksia voidaan muuttaa, etenkin jos sen rikkomisesta aiheutuvat sanktiot eivät kovin kummoisia ole. Ja entä kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä?

Päätöksiä Kotkaniemen kohtalosta ja Museoviraston säästölistasta ylipäänsä on tulossa hallituksen budjettiriihen yhteydessä nyt elokuussa. Eli silmät ja korvat auki.

Vielä ehtii Vesalaa

Vuoden nuoren taiteilijan, Jarno Vesalan, upea näyttely on esillä Tampereen taidemuseossa vielä 11.8. eli ensi sunnuntaihin asti. Jos et ole vielä sinne ehtinyt, suosittelen ehdottomasti. Näyttely on kauhea, pelottava ja siksi näkemisen arvoinen. Kyse ei ole mistään halvasta säikyttelykauhusta, vaan taiteesta, joka pakottaa pohtimaan, mikä siinä ahdistaa. Ei verta, vampyyreita tai zombeja, vaan jotain pelottavampaa: yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista, kadonneita muistoja ja loputonta odotusta.

Jarno Vesala: Sininen uni, 2008. (Kuva:Tampereen taidemuseo)

Itse päädyin näyttelyyn yksin, mutta sinne kannattaa ehdottomasti mennä kaverin kanssa. Pelottavia asioita on aina mukavampi lähestyä yhdessä, ja samalla voi pohtia sitä, miksi pelottaa, vaikka varsinaista pelättävää ei ole. Taidemuseo on siihen kohtuullisen turvallinen ympäristö. Miksi nainen itkee keittolautasen ääressä? Kuka on jättänyt pikkutytön yksin sateeseen? Entä kuka on tuo tyttö, josta näkyy pelkkä varjo, ja mitä hänelle on tapahtunut? Pohtimalla tarinoita teosten takaa voi päästä lähemmäs myös sitä, miksi tämä tuntuu minusta pahalta.

Jarno Vesala: Raining behind the window, 2013 (Kuva: www.jarnovesala.com)

Vesalan teokset ovat moniaistisia elämyksiä, jossa yhdistyy niin esine, kuva kuin äänikin. Suurimmassa osassa esiintyy hyvin realistisen oloinen ihmispatsas.Tuijottaessani nukkea oli ensimmäinen ajatukseni, kuten varmaan monella muullakin, että liikkuuko tuo. Nukkea piti tuijottaa hetken saadakseen sen selville. Kun sama toistui joka patsaan kohdalla, aloin pohtia, onko pelottavampaa se, että nukke ei liiku kuin se, että se liikkuu. Jos nainen yhtäkkiä kääntää päänsä ja katsoo silmiin, saadaan kyllä se säikyttelyefekti. Mutta onko pysähtynyt hetki vielä kamalampaa? Onko ahdistavinta se, kun mitään ei tapahdu?

Oma suosikkini. Jarno Vesala: Soup and a woman, 2012. (Kuva: www.jarnovesala.com)

Vesalan jälkeen oli hyvin rentouttavaa käydä tutustumassa taidemuseon alakertaan muuttaneeseen Muumimuseoon. Sinne on aina tervetullut, ja pahimmatkin kauhut voitetaan mamman vaapukkamehun avulla.

Jos aikaa jää, kannattaa piipahtaa kulman takana entisessä kesätyöpaikassani, idyllisessä Amurin työläismuseokorttelissa, ja tietenkin kahvila Amurin helmessä.

Vesalan näyttely jatkaa syksyllä Aboa Vetus & Ars Novaan, joten turkulaiset hoi!